Syksy saa, vaan antaneeko lain, kas kummaa: Niemisen ja Loirin sain (Elämä, Elokuva & Yhteiskunta)

Syksyn läheisyys on varma merkki siitä, että maamme viihdeteollisuuden rattaat kirskahtavat kiskoilleen. Tai tarkemmin, me kuluttajat saamme tähän aikaan vuodesta aimo läjän lopputuotteita nähtäviksemme ja kuultaviksemme.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että meistä riippumattomista syistä alamme törmätä Riku Niemiseen, Aku Hirviniemeen ja Vesa-Matti Loiriin kaikkialla. He tulevat uniimme ja vesittävät lcd-screenien välityksellä kaupungilla työpäivän lomassa viettämämme lounashetken. Ensin mainittu suorittaa sekä ehtoopuolella olevassa 1001 Rikua -tv-sarjassaan että leffateattereita jo kiertävässä Ollaan vapaita -elokuvassa. Viimeksi mainittu taas mitä luultavimmin on sama vanha, syystä tai toisesta kritiikki-aitojen tuolla puolen laiduntava itsensä pian ensi-iltaan tulevassa Elämältä kaiken sain -pätkässä.

Mainittujen tuotteiden juonitiivistelmiä pakkosyötetään meille näköradiovälitteisesti työpäiviemme jälkeisinä hetkinä. Hetkinä, joina kuvittelimme rentoutuvamme. Hirviniemeäkin on urbaanilegendan mukaan jouduttu kestämään koko sateisen kesän ajan Posse-uusinnoissa. Mikäli sillä selvittiin, lienee kuitenkin syytä olla kiitollinen.

Popmursulla ei ole mitään ketään yllä mainittua henkilöä vastaan. Eihän se ketään luetelluista henkilökohtaisesti tunnekaan. Näyttelijöinä etenkin kaksi ensin mainittua ovat kuitenkin etulinjassa sahaamassa jalkaa suomalaisen viihdekulttuurin vakavasti otettavuudelta.

2000-luvun taitteen molemmin puolin näytti siltä, että kulttuuriseksi kansallisluonnoksemme omaksumamme epävarmasti hurtti länkytys olisi tekemässä tilaa jollekin muulle: musiikkimaailman kansainväliset menestyjät valoivat uskoa kulttuurieliittiin – maamme kärkitekijöiden halu tähdätä (kirjaimellista) spedeilyä monikulmaisempien ihmisen ja yhteiskunnan tarkastelutapojen pariin näytti ensi kertaa olevan tosiasia. Aku Louhimiehelle ja Dome Karukoskelle. Manboyn kaltaiset indie-bändit antoivat aihetta epäillä, että kroonisesti alisteisen kumisaapas-kansamme riveistä löytyy sielua, joka kehdattiin kohdata ja josta haluttiin ammentaa. Pinnan alla pitkään pulpunneet poreet päästettiin viimein esiin ja ohikiitävän hetken ajan kaupallinen ei ollutkaan taiteellisen vastakohta.

Sitten tapahtui jotain. Aika pian vuoden 2005 jälkeen saappaiden kokoa hätkähtänyt suomalaisuutemme tunnisti itsessään koti-ikävän. Kaupallisen taiteen kentälle palasivat spedeilyn sukupuun nuoret kaksihaaraiset, Putouksen ja Sunrise Avenuen kaltaiset näennäisen pärjäämisen edustukset, kuin edessä olevaa talouskriisiä ennakoiden. Popmursu ei haluaisi puhua "kansallisluonnosta". Diskurssi on sekä retorisesti elähtänyt että  kaupallistaiteellisen opposition väsymättömien lipunkantajien ponnistukset huomiotta jättävä. Ilmaus on kuitenkin kärjistävästä yleistävyydestään huolimatta (ja juuri siksi) yhä HirviNiemisten aikoina pätevä: on eri asia tehdä vakavissaan kuin vakavasti – jatkuva oman tekemisensä varmuuden vuoksi huumorilla ottaminen tuhoaa viihdetaiteilijan työn kiinnostavuuden.

Popmursu lyö latinsa lipunkantajiin lukeutuvan Antti Holman shown puolesta ja odottaa aikaa, jolloin vapaudumme pysyväasti kulttuurisen itselle naureskelun konventiosta.

Ps. Mitähän helvettiä tarkoittaa "kulttuurieliitti"? Lukeutuuko alla oleva, pikkutuhmasti virnuileva Flow-vierailija siihen?

 

Blogi bloggaamisen vuoksi – eli filosofis-poliittista mursuilua siitä, miten omaksumisen kulttuuri tärvelee ajattelumme (Elämä & Yhteiskunta)

Tähän tulee johtoajatus. Naseva kannanotto tai jyrkkä statement, jolla pakotetaan lukija valpastumaan. Tarkoitus on innostaa, ihastuttaa ja vähän vihastuttaakin. Erotella jyvät akanoista, saada puolelleen.

Tässä kappaleessa esitetyn statementin perustelu potkaistaan käyntiin lukijaa tämän oletetusta arjesta tuttujen esimerkkien avulla pikkusormen ympärille kiertäen. "Hän saattaa meidät ajattelemaan", luulemme. "Hän käskee meitä omaksumaan", kuuluu kieltämämme totuus. Ajatellaanpa hetki.

Otetaan niskakarvoja nostattavaksi esimerkiksi jo kädenlämpöiseksi jäähtynyt politiikkaperuna. Olisi voinut olla myös Euroviisut. No mutta.

Vaalien alla ja välittömästi niiden jälkeen some- ja blogimaailmassa oli päällä infernaalinen mylläkkä – toinen toistaan nieltävämmäksi öljyttyjä nasevuuksia sateli oikealta ja vasemmalta. Jokaisella oli oltava mielipide asioista, jotka kaikkien todennäköisyyslaskennan lainalaisuuksien valossa saattoivat kiinnostaa vain murto-osaa sananvapauttaan hyväkseen käyttäneistä. Vasemmalta vaadittiin kaiken muuttamista samalla, kun oikealla pohdittiin, miten voitaisiin maailmantilanteesta huolimatta jatkaa fyffen käärimiseen keskittymistä. Persuja kaiketi äänestivät jälleen samat näkymättömät ihmiset, joiden luukusta Seiska aina torstaisin kolahtaa.

Breinstormataas hetki hei. Ihan mahtavaa hei. Kuvitellaan – että jyrkästi oikealle kallistuneet ovat olleet koulunsa "suosittuja", mutta vaille harvoin saatavilla olleiden vanhempiensa rakastavaa syliä jääneitä (tai vain ulkokohtaisia huomionosoituksia saaneita) yksilöitä. Kuvitellaan vastaavasti, että vahvasti vasemmalle sittemmin suuntautuneet taas ovat olleet koulunsa outolintuja, joita ei poikkeavan pukeutumistyylinsä ja kyseenalaistamistaipumustensa vuoksi ole päästetty "suosittujen" porukoihin. Kuin yö ja päivä? Väärin! Tarve tulla hyväksytyksi yhdistää. No olihan nyt yleistys... ei yhtään niin mahtavaa hei, aistin negaa nyt hei.

No eni ceis. Jos creataan, että yhteisymmärryksessä ilmenevien ongelmien juuret olisivatkin syvästi non-poliittisia – että vain katsommekin samaa palloa ei puolelta. En arvaa jatkaa, sillä jos jatkaisin, voisin yhtä hyvin laittaa pleksit kuonolle ja U2:ta soimaan.

Ymmärtämään oppiminen vie aikaa, mutta hyväksyminen – se on vielä huomattavasti haasteellisempaa. Jos jonain päivänä opimme kansakuntana hallitsemaan molemmat, on meidän mahdollista vapautua puoluepolitiikkana tuntemamme järjestelmän ikeestä. Koska kun ajattelee – siis todella rasittaa meille lajikehityksessä suotujen "aivojen" jokaista poimua – voi vähitellen oppia ymmärtämään "niitä muita". Ja kun ymmärtää, poistuu tarve omaksua. Kykymme perustella kertoo, kumpaan leiriin kuulumme. 

On jaksettava ajatella silloinkin, kun uusi tieto uhkaa vanhaa jo olemassa olevaa. Puoluepolitiikka järjestelmänä ei voi toimia, koska se perustuu olemassa olevan konstruktion pystyssä pysymisen maaniseen vaalimiseen.

Mursulle "bloggerina" ei ole tärkeää, että olet samaa mieltä hänen kanssaan. Mursulle tärkeintä on, että olet jotain mieltä. Oletko? Miksi? Raflaavan loppusitaatin sijaan saatte mihinkään mitenkään liittymättömän musiikkivideon:

Miksikö? Koska Mursun suorittamien empiiristen tutkimusten perusteella lainausten määrä on tyypillisesti kääntäen verrannollinen sanottavan määrään.

95

Vuosi 1995.

Mursu muistaa sen yhtenä poikasvuosien selkeimmistä kiintopisteistä. Aikana, jolloin kymmenen minuuttia parhaan kaverin kanssa päiväkodin rengaskeinussa tuntui ihanalta, mangomelonin tuoksuiselta ikuisuudelta. Keinuessa jutusteltiin lenkkareista ja Onnenpyörästä ja hihiteltiin aikuisten kuulematta alapääjutuille. Kohta Äiti tai Isä Mursu hakisi pois. Se, mitä päivän kuluessa piti tuleman, oli mitä rauhoittavimmalla tavalla pois omista käsistä. Vuosi 1995 oli aikaa, jona tulevien vuosien lukuisat huolet olivat vain aavistus nuoren Mursun paksuuttaan vasta kehittävässä selkäpiissä.

Vuonna 1995 Mursu kuunteli Pentti Rasinkangasta, Irwin Goodmania ja Aikakonetta. C-kasetteina, tottakai. Omia lauluaihioita mölistiin tyhjille nauhoille ja Yamahan umpimuovisesta pöytäkiipparista sai kasettimankan mikin kautta taltioitua mukaan esiäänitettyjä torvisektioita sun muuta tarpeellista. Näitä "kappaleita" tehtiin yksin tai kaksin, mutta ei koskaan kolmisin. Kolme oli liikaa, kolme ei käynyt.

Kun muutama tunti oli kuin huomaamatta vierähtänyt ja kaverille käynyt kutsu kotiin, tankkasi Mursu masun täyteen murkinaa vain jatkaakseen siitä, mihin oli jäänyt. Oma ääni + soittimien ääni mankan kaiuttimista – siitä ei voinut saada tarpeekseen. Kunnes oli pakko.

Yöaikaan, jos uni ei tullut (niinkuin se usein ei tullut), katseli Mursu katonrajassa tanssivaa kapeaa valovanaa, joka juuri ja juuri mahtui livahtamaan verhon raosta unihuoneen hennon vihreälle päätyseinälle. Valo tuntui tulevan jostain kauempaa, kutsuvalla tavalla kiehtovasta paikasta. Ehkä maailmasta, josta aina iltaisin luetuissa satukirjoissa kerrottiin.

Vuonna 1995 uimarannan hiekka oli pistelevää ja isompien Mursujen ylöspäin lipottavista lokasuojista lentävän katupölyn tuoksu yhtä kuin kevät. Vuosi 1995 maistui Oukki Doukeilta ja itse nokkosten (ja varmaan myös noroviruksen) uhalla poimituista villivadelmista. Näitä syödessä kummasteltiin, miksi Jyrkissä häslättiin koko ajan niin paljon.

"Miksi minä en saa mennä tänään ulos shortseissa, vaikka tuo saa?" "Miksi minun pitää tulla kotiin jo niin aikaisin?" "Onko minun pakko tykätä pesiksestä?" "Miksi lätkäkorteista kiiltäväreunaisimmat ovat halutuimpia?" Sieltä täältä hyökkäilevät ajatukset eivät jättäneet rauhaan.

Vuonna 1995 Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden, koska Jeren katse ja Sakun viisaus.
 
Kun 1995 oli päättymäisillään, Mursu sai kokea jotain täysin ihmeellistä pikkusisaren maailmaan mulahtamisen muodossa. Pikkusisar oli kuin suuri ja lämmin rusinapulla, jonka koostumuksellisesta eheydestä halusi huolehtia. Mursu kantoi pikkusisaren vanhempien sängylle ja tujotteli sitä kunnes muutama tunti oli aivan huomaamatta vierähtänyt.

Seuraavana keväänä Mursu sai päiväkodista päättäjäislahjaksi omalla nimellä, töpöttelykirjailulla ja tarkalla päivämäärällä varustetun tyynyliinan.

Sillä Mursu lepää yhä öistä valoa tuijotellen. Nyt se näyttää tulevan lähempää, melkein jo ihan vierestä.  

Kunnioituksesta kyykytykseen – Pari sanaa kuolevaisten kuluttajien puolesta (Musiikki)

Kunnioitus. Sanan klangi on positiivinen, liki jylhä. Eräänlaiseksi tunteiden hybridiksi mursumaisesti mieltämäni kunnioitus on lähellä hyväksyntää, mutta toisin kuin hyväksyntä, kunnioitus on aina ansaittava.

Tapahtui eräänä huhtikuisena perjantai-iltana:

Noin 4,5 kiloa geeliä karvoihinsa saanut Mursu oli matkalla hänessä kunnioituksen tuntoja herättäneen räp-artistin loppuunmyydylle keikalle. Venuena toimi musiikin ystävien niin ikään suuresti kunnioittama helsinkiläinen rokkiklubi.

Ilta ennen keikkaa oli rentouttava, viini virtasi ja paikallisen ruokaravintolan täyttäneestä puheensorinasta saattoi aistia henkisen viikonlopun saapuneen. Yksikin nainen jutteli kakasta silmät iloluontoisesti tuikkien. Sitten tuli aika siirtyä pääkallopaikalle. Puoli tuntia ennen shown ilmoitettua aloitusajankohtaa salaisuuksien verhon takana lymyävälle klubille saapuessamme, saimme yllätykseksemme vastaamme ainoastaan edelliseltä keikalta poistuvien ihmisten virran. Saimme myös portsarin kuivakan ilmoituksen: räp-iltama starttaisi vasta 01:00, tunnin alunperin tiedotettua ajankohtaa myöhemmin. Miksi? Ei kerrottu. Mitäkö emme lisäksi saaneet? Pahoitteluja.

Mestoille sitten mesoamisteknisen mittelöinnin täyttämän 60-minuuttisen päästä palatessamme, emme olleet uskoa silmiämme – useiden metrien mittainen ihmiskärmes luikerteli pitkin kaljun presidentin katua kuin missäkin Enter Shikari -messussa. Erona oli, että viilteleväisten sähkötukkateinien sijaan jonossa seisoi kultturellia kylpytakkikansaa peittelemättömän ylpeänä valveutuneisuudestaan. "Ääniwallis oli samanlainen haippi, mut kyl ne alotti vasta kun kaikki jengi oli saatu sisään", totesi kärttyisyytemme havainnut jantterismies yllään hassut Addu-verkkarit. Kuinka huomaavaista, ajattelimme, ja asetuimme lojaaliudessaan lämmittelevän letkan  jatkoksi. Humalassa ohi toikkaroinut mies huudahti: "Minne vittuun te oikein jonotatte, hankkikaa elämä!"

Emme voineet olla takertumatta miekkosen sen hetkisen olemisemme irvokkaaseen valoon saattaneeseen pointtiin. Viimeistään tässä kohden kunnioituksen tunnot illan isäntää kohtaan nimittäin alkoivat kaikota.

Seuraa pakotetun oloinen ja konseptuaalisesti irrelevantti shakkivertaus: ei tarvitse tuntea suomalaisen keikkakulttuurin lainalaisuuksia edes mitenkään perinpohjaisesti ymmärtääkseen, että kyseessä on shakin tavoin peli, jossa jokaista siirtoaan on syytä harkita. Artistin ja fanin "otellessa" pelin etenemiselle välttämätöntä vastapeluria ei kannata aliarvioida.

Juuri tämä pääsi kuitenkin tuona huhtikuisena perjantai-iltana tapahtumaan. Meille kuolevaisille valkenemattomasta syystä äänitteellään kunnioitusta herättäneen räppärin keikka alkoi lopulta puolitoista tuntia sovitusta myöhässä kello 01:30. Tätä ennen oikeustajunsa vaatteidensa mukana kompostiin heittänyttä hipsteristöä oli seisotettu kevätpakkasessa tunti.

Jos Mursu osaisi varmuudella haukkua oikeaa puuta, se todennäköisesti lirauttaisi "haipista" paisuneelle rungolle rungolle b-vitamiinipillerin neonittaman ureanoron.

Sallikaamme tuokio mielikuvalle.

Tässä kummallisesti rakentuneessa miniesseessä ei oteta kantaa siihen, millainen itse keikka lopulta oli. Se oli samantekevää tilanteessa, jossa oikea fiilis oli jo kuvaannollisella miestwerkkauksella menestyksekkäästi raiskattu.


Kenen syy tapahtunut lopulta oikeasti oli – tämän osalta jäänemme epätietoisuuteen.

Tulisinko uudestaan kyseisen artistin keikalle?

Mä oon sori, mut mieluummin duunaan vaikka Edelmannit laivalta.

  

Aatami etsii tirkisteltävää

Tänään se sitten alkaa. Valtakunnan kohutuin viihdeohjelma ja kaikkien päiviräsästen märkä uni painajainen nimeltä Aatami etsii Eevaa.

Saammeko viimein sen, mitä Temptation Islandilta emme löytäneet? Näemmekö nyt paljasta pintaa ja räävitöntä irstailua? Pääsemmekö kuulemaan myötätunnon ja myötähäpeän mieliimme nostavaa kännirehellisyyttä? Mursuksi olen skeptinen.

2010-luvun viihdejättien valtapelissä panokset ovat kovat, karaistuneen yleisön nälkää on yhä vaikeampi pikaruokkia. Siksi prime timessa on näyttävä sen, minkä Kim Kardashian öljysi.

Meillä Suomessahan viihdekikkeleitä on ollut aina. Kouki tai Edelmann kieriskelemässä alasti lumihangessa on suomalaisessa töllöttimessä suurin piirtein sama kuin Oivariini-paketti suomalaisessa jääkaapissa. Aatami etsii Eevaa on kunnianhimoinen yritys tehdä kikkelistä viimein jotain muuta kuin hassu. Sen ajatellaan onnistuvan, kun tirkistelyohjelma naamioidaan paritusohjelman kaapuun. Hassu ajatus.

Temptation Islandin kohdalla tuotantoyhtiö teki yhden viihteen ja taiteen valmistajalle kriittisen virheen – se aliarvioi kohderyhmänsä. Kun puhutaan tirkistelemisestä, on katsojan tarpeiden sivuuttamista olettaa, että mitään tirkisteltävää vielä näkemätön Pentti X jaksaisi enää kuudennen katkon jälkeen... -mehuttelun jälkeen pysyä kelkassa. "Missä tissit, pyllyt ja niiden lätsyttely?" Pentti X ajattelee.

Viettäkäämme hiljainen hetki miettiäksemme, mitä niiden katkojen jälkeen on koskaan tullut. Ei itkunsekaista miks mä en kelpaa -vuodatusta, ei kalsarit korvissa örveltävää Beniä, eikä edes niitä topless-naisia. Tuli lisää Janitan (näkyville kyllä pyrkiviä) tissejä, oopium-usvassa vaeltavan oloista Anttonia ja yleisessä linjattomuudessaan sinänsä ihan viihdyttävää Akia. Mutta että tämä pitäisi niellä? Mursu ei niele, Mursu huutaa, näin: AAAAAA OOOOO AAA. AA.

Less is more ei näissä ympyröissä käy. Yleisölle on annettava, mitä yleisölle on luvattu. Jos on luvattu tirkistelyä, pitää saada tirkistellä. Jos taas on luvattu keskustelua, pitää saada kuulla keskusteluja. Temptation Islandissahan olemme saaneet nyt kymmenen jakson ajan epämääräistä mukellusta ja paidattomia miehiä. Molemmat suomalaisille tv:n katsojille jo vuosikymmenien ajalta tuttuja.

Toivotaan, että sosiaalisena kokeena mielenkiintoinen Aatami etsii Eevaa osaa valita, mitä se haluaa olla. Jännä nähdä, keskitytäänkö enemmän kikkeleihin vai ranskalaistyyppiseen naisfiguurin ihasteluun. Ja ennen kaikkea kiinnostaa: pääsemmekö (niin halutessamme) viihdekikkeliyden yläpuolelle.

Kun kokonaan alastomia ihmisiä on (ehkä) nähty parin jakson ajan, pitää katsojille seuraavaksi pystyä tarjoamaan sitä samaa vielä jotenkin enemmän. Siinäpä ongelma, jota ei pidä sivuuttaa vaan ratkaista.

Koska tämä on ihan helvetin vakava asia.

 

Tätipuhetta (Elämä & Yhteiskunta)

"Katsopas Vilma, tuolta tulee Seija! Seija on päiväkodin täti, muistatkos?"

Monen semituoreen äidin lutuinen lotkautus kullannupulleen tilanteessa, jossa arjessa päiväkodin tätinä tutuksi käynyt Seija vaappuu yllättäen vastaan lauantairuuhkaisan kauppakeskuksen käytävällä. No, Seijahan se siinä – Sempsu Sempukka – päiväkodista tuttu.

Täti.

Sitä Seija on nytkin, kun käsipuolessa on eilen keilakännissä pokattu, kopattu ja sittemmin kelpo polkaisuksi todettu Markus, josta kukaties voisi olla johonkin muuhunkin.

"Kiitti", Seija ajattelee. "Heissulivei", hän sanoo.

Tädittely ja sedittely on tietyissä tilanteissa ihan ok. Nämä tilanteet kohdataan sukukontekstissa, jossa tädillä tarkoitetaan äidin siskoa ja sedällä isän veljeä. Muulloin – siis tädittelyn kohteelle vanhempien kautta sukua olemattoman ihmisen suusta – tädittely ja siihen elimellisesti kuuluva lässyttäväinen tätipuhe voivat väistämättömäksi luullun tilanteen kehittyessä tuntua ainoastaan a) loukkaavilta (kuten esimerkin alkutilanteessa), b) sosiaalisesti vaivaannuttavilta tai vain c) irrationaalisilta.

b) "Onkos täti ollut vähän ostoksilla?"

Tuota siis. Mitä tuohon PITÄISI vastata? Aikuinen nainen näkee toisen ostoskeskuksessa nippa nappa sivistyneesti kilahtelevan Alkon muovikassin kanssa ja heittäytyy retoriseksi.

"No jos siitä lähdetään, että eilen meni sama setti kertaa kolme niin joo, kyllä tää on vähän. Heippa Malkus", Seija ajattelee.

"Nooh, vähän pientä lämmikettä kun on vanhemmat kylään tulossa", hän sanoo.

Tarpeetonta ja sosiaalisesti vaivaannuttavaa tätipuhetta.

c) "Siellä on ärtsyn pureva tuuli ulkona."

"Öö, jaa. Tulin tänne autolla hakeen loiventavat, että päästään asap. Mäkin kautta takas Markuksen loftiin koklaan pöydällä... Että mitähän helvettiä sä siinä nyt ihan tarkalleen ottaen selität?" tätimäiseksi ryhtinsä refleksinomaisesti valauttanut Seija ajattelee.

"Oli kyllä aikamoista tuiverrusta! Piti ihan luikkia tosta ovenraosta", hän sanoo.

Irrationaalista ja tarpeetonta tätipuhetta.

Loppuun pieni yleistys, suonette anteeksi:

Vapaa-ajallaan useimmat kolmikymppiset naiset haluavat todennäköisesti olla jotain muuta, kuin tätejä – jotain mielenkiintoisempaa kuin hahmoton röykkiö vaivalloisesti kohti horisonttia lyllertäviä aseksuaaleja mymmeleitä.

Aivan kuten useimmat kolmikymppiset miehet haluavat (sosiaalisesta statuksestaan riippumatta) luultavasti nähdä peilistä mieluummin skarpin ja viehättävän uroksen, kuin kortisoni-sheipatun hemulin. Miehistä, sedistä ja hemuleista kenties lisää tuonnempana.
 
Ei sillä että muumihahmoissa vikaa olisi, ne vain kuuluvat Muumilaaksoon.


 

 
 

Katso, olen kiinnostava (Lifestyle)

Me Naisten netissä julkaistiin tänään vuoden kuuminta pukeutumistrendiä koskeva muotiartikkeli. Lehden mukaan vuonna 2015 jokaisen tyylitietoisen tulee pyrkiä näyttämään kiinnostavalta. Mikä parasta:

"Kiinnostavalta näyttääkseen ei edes tarvitse olla oikeasti kiinnostava!" 

Sillä:

"Kun tyyliin poimii elementit boheemeilta taiteilijoilta ja muilta, joilla elämänkokemusta riittää, voi itsekin hetken aikaa kuvitella olevansa Prisman kassajonon mielenkiintoisin persoona."

Eikä, how handy is that!? Siis: jos omaa ja ns. läheistensä sielunelämää viime vuosina naistenlehtien sivujen sijaan tarkkaillut Reetta 19v ei pian myllää garderoobiaan Lorden esimerkin mukaiseksi, on hänen turha kuvitella näyttävänsä yhdenkään miehen tai naisen mielestä kiinnostavalta.

Onnea Reetta, sinua tämän tästä valvottaneisiin ongelmiin on viimein löytynyt ratkaisu.

Mursua kiinnostaa Me Naisten ja vastaavien aviisien nuorille naisille tarjoama tervehenkisen sisarellinen egoboost. Kiinnostaa ihan valtavasti, koska se on jotai nii kreisii.

"Mene ja omaksu, ajattelematta!"

Yllä päivän artikkelihelmen viesti pähkinänkuoressa. Tehtäkööt selväksi Mursunkin mielipide:

Kaiken viihteen ei pidä pyrkiä älyllistämään, haastamaan ja syväluotaamaan. Ei tarvitse valaista katonrajasta. Oman suhteellisuudentajun ja arjessa jaksamisen kannalta on todistetusti tärkeää olla välillä ottamatta ympäröivää maailmaa liian vakavasti. Tuttujen tai tuntemattomien kanssa voi esimerkiksi netissä tai ravintelissa heittää harmittoman huonoa läppää omasta kassajonossa jäätymisestään tai Kingin katsojaluvuista. Ensin mainittu tosin vaatisi antamista itsestään, itsensä naurunalaiseksi saattamista peräti.

Reetasta sellainen on typerää. Kun harmaan sävyjen joukosta ei löydy mieleistä, on hypättävä pää edellä JVG-videoiden maailmaan.

Tai jospa mennäänkin aasin selässä siltaa pitkin.

Lopulta Reetta nimittäin päätyy 50 Shades Of Grey -harlekiineilun ensi-iltajonoon pohtien, olisiko sittenkin pitänyt valita erivärinen kynsilakka. Jaiks, mitä frendsitkin nyt oikein ajattelee? (Mursu veikkaa omaa kynsilakkaa!)

Pari tuntia rauhoittavan alisteista paritusfanficiä ja taksilla kotiin Susupaloja oksentamaan.

Aamulla Reetalla on outo olo. Hän päättää, ettei sille kannata uhrata ajatusta.

Sohvapöydällä odottaa aiemmin viikolla kioskilta mukaan tarttunut Seiska täynnä monia kivoja vinkkejä.

Reetan päässä suhahtaa ajatuksentapainen:

"Toivottavasti kukaan ei nähnyt kun ostin sen..."

                                                                      Because you're worth it!
                                                                (Seiskan Muotipoliisi 5.2.2015)

         

Yksi riittää (Musiikki, Elämä & Yhteiskunta)

Jo poikasena Mursu mietti, miksi yhden täydellisesti muotoonsa hioutuneen asian, tuotteen tai idean perässä seurasi aina tusina muuta – miksei yksi hyvä riitä?

Esimerkkejä:

 – Nestean jäätee oli hyvää, mikä pointti oli saattaa markkinoille puolisen kymmentä näennäisesti  edullisempaa litkua olevinaan kilpailemaan the one and onlyn kanssa?
 – Backstreet Boys oli (paino imperfektillä) täydellinen poikabändi frisyyreistä sormenpäihin kera  kuudenneksi jäseneksi laskettavan Max Martinin kuolemattoman sävellystyön, mikä pointti 'N Synceillä, Fiveillä, Blueilla sunmuilla yrittää lakonisesti vokalisoiduilla pastisseillaan painella kertaalleen suvereenisti vallatulle pelikentälle?
 – Nettiselain Firefoxin käyttöliittymän ja ulkoasun jatkuva ja vailla todellisen tarpeen hiventä  tapahtuva variointi on asia, jota enemmän naurattaa ainoastaan Kurvi-Kimin tuoreimmista "urakäänteistä" raportointi.

Muutos muutoksen vuoksi on kuin teini-ikä – sen ilmiömäisen mielekkääksi kokevat ovat niin harvassa, että mieluummin sitä etsisi neliapilan.

Mursulogiikan valossa ainoa mieleen tuleva poikkeus alussa esitetystä säännöstä on vuosi Deezerin jälkeen lanseerattu Spotify, joka käytettävyydellään ja tarjonnallaan pyyhkii muilla musiikin suoratoistopalveluilla lattiaa. Johtuneeko ruotsalaisuudesta? Onhan Max Martinkin ruotsalainen. Vai – toinniinii – sittenkin siitä, ettei Deezer ollut täydellinen?

Kuinka paljon tehokkaammin viihteen segmentit ja ihmiskunta kehittyisivätkään, jos kehittymisessä pyrittäisiin hyvän toisintamisen sijasta täydellistä kohti pyrkimiseen?

"Aika narsistiselta kalskahtavaa settii Mursu ja eiköhä toi täydellisyys oo kuitenki aika subjektiivista."

Mutta eivätkö juuri subjektiiviset näkemykset ole tuoneet meidät ihmiset vuoteen 2015 asti? Eivätkö tänään yhteisiksi kokemamme ajatukset ole alun perin olleet jonkun omia? Luodaan lisää niitä omia. Yksi hiottu alkuperäinen kun vaikuttaa aina olevan parempi kuin tuhat hyvää lainaa.

Ai että miltä muuten näyttää mursun poikanen? No tältä: