Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että meistä riippumattomista syistä alamme törmätä Riku Niemiseen, Aku Hirviniemeen ja Vesa-Matti Loiriin kaikkialla. He tulevat uniimme ja vesittävät lcd-screenien välityksellä kaupungilla työpäivän lomassa viettämämme lounashetken. Ensin mainittu suorittaa sekä ehtoopuolella olevassa 1001 Rikua -tv-sarjassaan että leffateattereita jo kiertävässä Ollaan vapaita -elokuvassa. Viimeksi mainittu taas mitä luultavimmin on sama vanha, syystä tai toisesta kritiikki-aitojen tuolla puolen laiduntava itsensä pian ensi-iltaan tulevassa Elämältä kaiken sain -pätkässä.
Mainittujen tuotteiden juonitiivistelmiä pakkosyötetään meille näköradiovälitteisesti työpäiviemme jälkeisinä hetkinä. Hetkinä, joina kuvittelimme rentoutuvamme. Hirviniemeäkin on urbaanilegendan mukaan jouduttu kestämään koko sateisen kesän ajan Posse-uusinnoissa. Mikäli sillä selvittiin, lienee kuitenkin syytä olla kiitollinen.
Popmursulla ei ole mitään ketään yllä mainittua henkilöä vastaan. Eihän se ketään luetelluista henkilökohtaisesti tunnekaan. Näyttelijöinä etenkin kaksi ensin mainittua ovat kuitenkin etulinjassa sahaamassa jalkaa suomalaisen viihdekulttuurin vakavasti otettavuudelta.
2000-luvun taitteen molemmin puolin näytti siltä, että kulttuuriseksi kansallisluonnoksemme omaksumamme epävarmasti hurtti länkytys olisi tekemässä tilaa jollekin muulle: musiikkimaailman kansainväliset menestyjät valoivat uskoa kulttuurieliittiin – maamme kärkitekijöiden halu tähdätä (kirjaimellista) spedeilyä monikulmaisempien ihmisen ja yhteiskunnan tarkastelutapojen pariin näytti ensi kertaa olevan tosiasia. Aku Louhimiehelle ja Dome Karukoskelle. Manboyn kaltaiset indie-bändit antoivat aihetta epäillä, että kroonisesti alisteisen kumisaapas-kansamme riveistä löytyy sielua, joka kehdattiin kohdata ja josta haluttiin ammentaa. Pinnan alla pitkään pulpunneet poreet päästettiin viimein esiin ja ohikiitävän hetken ajan kaupallinen ei ollutkaan taiteellisen vastakohta.
Sitten tapahtui jotain. Aika pian vuoden 2005 jälkeen saappaiden kokoa hätkähtänyt suomalaisuutemme tunnisti itsessään koti-ikävän. Kaupallisen taiteen kentälle palasivat spedeilyn sukupuun nuoret kaksihaaraiset, Putouksen ja Sunrise Avenuen kaltaiset näennäisen pärjäämisen edustukset, kuin edessä olevaa talouskriisiä ennakoiden. Popmursu ei haluaisi puhua "kansallisluonnosta". Diskurssi on sekä retorisesti elähtänyt että kaupallistaiteellisen opposition väsymättömien lipunkantajien ponnistukset huomiotta jättävä. Ilmaus on kuitenkin kärjistävästä yleistävyydestään huolimatta (ja juuri siksi) yhä HirviNiemisten aikoina pätevä: on eri asia tehdä vakavissaan kuin vakavasti – jatkuva oman tekemisensä varmuuden vuoksi huumorilla ottaminen tuhoaa viihdetaiteilijan työn kiinnostavuuden.
Popmursu lyö latinsa lipunkantajiin lukeutuvan Antti Holman shown puolesta ja odottaa aikaa, jolloin vapaudumme pysyväasti kulttuurisen itselle naureskelun konventiosta.
Ps. Mitähän helvettiä tarkoittaa "kulttuurieliitti"? Lukeutuuko alla oleva, pikkutuhmasti virnuileva Flow-vierailija siihen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti