Taiteen ja viihteen ero (Elokuva)

Taiteen ja viihteen erosta on tavattu keskustella paljon. Vaikka se on asiana selvä.


Taide on:

Lähikuva Penélope Cruzin silmäkulmasta Almodóvar-elokuvassa,

Mathieu Amalric masturboimassa hämyisessä puistikossa,

Gérard Depardieu kansanmiehenä ja julkisena eläimenä,

Juliette Binoche puhumassa ranskaa,

Frances Ha kalliolaisyksiössä,

halpa viini Tarragonan sivukujalla,

20 miljoonalla ostetut halvan näköiset lavasteet,

Terrence Malick ilman käsikirjoitusta.


Viihde on:

Lähikuva Samuli Edelmannin silmäkulmasta Kotirauhassa,

Mikko Kouki masturboimassa hämyisessä puistikossa,

Jasper Pääkkönen kansanmiehenä ja julkisena eläimenä,

Tommi Mäkinen puhumassa englantia,

21 tapaa pilata avioliitto hervantalaiskolmiossa,

halpa kalja Hämeenlinnan Kirkkopuistossa,

20 tonnilla vuokratut vaneriseinät,

Timo Kahilainen ilman käsikirjoitusta.


 

Kaava TOP 10 -levylistan muodostamiseen (Musiikki)

Loppuvuosi on listausten aikaa. Viihde- ja kulttuurisektorien sähköiset ja fyysiset viestimet järjestelevät vuoden parhaita (ja kehnoimpia) elokuvia, levyjä, ruokatrendejä, viiksiä, pukeutujia, vauvamahoja ja möläyttelijöitä kilpaa asialleen omistautuneiden bloggereiden kanssa.

Joskus tällaisten listausten tekeminen voi olla julkaisujen sisällöntuottajille kinkkistä puuhaa. Musiikkipuolen tekijöille Mursu tarjoaa nyt helpotusta. Nimittäin valmiin kaavan heille deadlinejen hiillostamille "alan" "vaikuttajille", jotka vielä painivat vuoden TOP10-levylistojensa kanssa. Sovita siis vain suosikkisi oheiseen kaavaan ja säästä "kasvosi"!

Popmursun kaava TOP 10 -levylistan muodostamiseen:

1. Koti- tai ulkomainen pienen piirin suosikki. Levy, jonka motiivien avautumista odottelet vielä vanhainkodissa. Turhaan.
2. Ulkomaisen arvostetun konkarin semijähmeä, muttei sysipaska paluulevy.
3. Kotimaisen, pääkaupungin "skenessä" kovalla keikkailulla työmyyrämainetta niittäneen keskinkertaisen indiepumpun debyytti. Jäsenten keski-ikä 21.
4. Ulkomaisen, urbaanisti hipahtavan naisartistin kolmas tai neljäs (jälleen täysin samanlainen) hönkäilylevy. ("Naisartistit on ihkuja", tasa-arvokiintiö)
5. Joku islantilainen levy.
6. Koti- tai ulkomaisen, kaupallisesti menestyneen artistin levy, jonka tekijätiimistä löytyy enemmän kuin kolme meritoitunutta "alan" ihmistä.
7. Parrakkaiden "tosimuusikoiden" (niitä suihkussa käymättömän näköisiä äijiä) jossain päin Skandinaviaa työstämä progemetallilevy. Viides–kymmenes lajiaan. Jeah.
8. Kotimaisen vasemmistolaisräppärin yhteiskunnan epäkohtien osoitusalbumi.
9. Joku hassu levy.
10. Ulkomainen ambient- tai instrumentaalilevy. Mieluiten "äänimaisemamainen" ja kaiutettua, eksoottisen kuuloisilla kielillä suoritettua epämääräistä älähtelyä sisältävä.

Eipä kestä!    

Avainsana on kiima (Musiikki)

Popmursu kuunteli kapulapäissään pitkästä aikaa Coldplayn vuoden 2005 albumia X&Y. Samalla se tuli imeytyneeksi miettimään luovuuden luonnetta.

Huomio on tämä: kaikki mursulle merkittävät, 1990-luvulla tai sen jälkeen toimintansa aloittaneet pop- ja rockyhtyeet ovat tehneet kaksi timanttista albumia. Poikkeuksetta vain kaksi ja aina one after another, eli peräjälkeen. Oasiksella on Definitely Maybe (1994) ja (Whats The Story) Morning Glory? (1995), Coldplaylla A Rush Of Blood To The Head (2002) ja mainittu X&Y (2005), Biffy Clyrolla Only Revolutions (2009) ja... ainiin, ei se Opposites (2013) rehellisesti kauttaaltaan niin aukoton ollut. Missään merkittävyysjärjestyksessä nämä kiekot eivät ole, tulivatpa vain ensimmäisinä mieleen.

Mutta mistä johtuu kukkeimman luovuuden ohikiitävä luonne? Mistä on kyse popmuusikon ylitse määrättynä ajanjaksona tsunamin lailla pyyhkäisevässä aallossa – siinä,  jonka korkuista ei tavallisesti enää myöhemmin tuppaa osumaan kohdalle?

On kiinnostavaa, miten harvat tekijät tunnistavat – tai ainakaan hyväksyvät – omaa aaltoaan sen harjalla ratsastaessaan. Kykenemättömyys itsereflektioon ajaa kerran suuria yhtyeitä U2maisen epäkiinnostavaan "kaikki palikat kohdallaan" -puurtamiseen. "Lasit, check; pipo, check; Corbijn, check!"

Klassikkostatuksen yhtyeillä voidaan tietysti ajatella olevan etuoikeus paukutella henkseleitään – onhan saavutettu asema menestyksekkään aaltonsa hyödyntämisen seurausta. Kuitenkin turhan monen legenda-bändin kohdalla pitkäksi venähtänyt nykyisyys on näyttänyt, ettei sukseen aikanaan mahdollistanut kiima ole enää vuosiin ollut tallella. Juuri kiima saattaa olla avainsana.

Artistinen kiima koetaan välittömästi omista kyvyistä vakuuttumisen jälkeen ja empiiristen todisteiden valossa se vaikuttaa kestävän suunnilleen 2–6 vuotta. Siis juuri sen ajan, jossa pop- ja rockyhtyeet tekevät keskimäärin kaksi albumia. Tämän jälkeen alkaa miesmuusikoilla myhäilevä ukkoontuminen – vilttiketjun uumenista heitellään tasaisin väliajoin kehiin taiteellisessa umpiossa tiivistyneitä ajatuksia kulutuskulttuurista, keski-iän olemuksesta tai jostakin muusta epäkiimaisesta. Naismuusikoilla alkaa niin kutsuttu lady-vaihe, jossa vuosien työn takaamalta näkymättömältä korokkeelta käsin aletaan tuomaroida nuorempia kollegoita ja myydä ylihintaisia konserttisalikiertueita.

Harrastuneisuudestaan johtuen mursu on mielestään melko tarkkavainuisesti oppinut aistimaan, milloin pop- ja rockbändeillä on aallonhuippunsa. Esimerkiksi debyyttialbuminsa vasta julkaisseen kotimaisen Softenginen aallon voi aistia olevan vielä edessäpäin. Ensialbumin kappaleista huokuu pystyvyys ja mainittu kiima, jonka hallitsevuus on toistaiseksi jättänyt vielä pientä toivomisen varaa kappalemateriaaliin, joka sekään ei missään nimessä ole heikkoa. Jahka kohkaaminen yhtyeen ympärillä tasoittuu, voinemme odottaa päräyttävää kakkosta vuoden – kolmen sisään. Tempunhan teki aikanaan mm. HIM, tarkemmin Ville Valo, jonka henkilökohtainen hyöky tavoitti perikiimaiseksi kanonisoidussa 23 vuoden iässä.

Nuorena ihminen haluaa näyttää sekä itselleen että muille. 30. ikävuoden jälkeen popmuusikot valitsevat, haluavatko näyttää itselleen vai muille. Esimerkki: suuren yleisön ihailun saavutettuaan Kalle Ahola alkoi todistella itselleen – että minussa on syvyyttä – että kyllä meinaan tuulee ja että kyllä täältä pääkallolipun alta ajattelija helvetti soikoon esiin kaivetaan, vaikka väkisin. YUP-Martikainen vastaavasti kyllästyi yleisöltä saamaansa ajattelijan leimaan ja pudottautui nenän varrelta syvien rivien sekaan. Onnistuiko tuossa, on sitten kokonaan toinen asia.

Joku viisas on joskus sanonut, että liika ymmärtäminen tappaa taiteen – tekee siitä epäkiinnostavaa. Kaikille populääreille musikanteille osoitettu kysymys kuuluukin: haluatko tulla tulkituksi, vai ymmärretyksi – haluatko tehdä taidetta, vai kulttuuria?

Tunnistivatkohan kokonaisvaltaiselle taiteilijuudelle persoonansa rakentaneet maallisen vaelluksensa omistaneet Amy Winehouse ja Kurt Cobain oman aaltonsa olleen ja menneen? Onko kiimaiselle luovuudelle 27. ikävuoden jälkeen enää sijaa? Onko kokemus uusi kiima? Jos ei, miten tehdä siitä paitsi kulttuurisesti merkittävää, myös taiteellisesti kiinnostavaa?

  

Vain elämää -ohjelman ytimessä on kunnioitus (Musiikki, TV & Yhteiskunta)

"Miksi se itkee?" "Miksi se ei itke?" "Miksi se itkisi?"

On lähtökohtaisesti väsynyttä edes yrittää kirjoittaa julkista puheenvuoroa kolmannen kauden avausjaksollaan Nelosen katsojaennätykset rikkoneesta Vain elämää -sarjasta. Ja miksi niin toisaalta pitäisikään tehdä?

Lukuisten muiden instanssien tavoin Popmursukin päättää kuitenkin yrittää, sillä siitä tuntuu, että eräs keskeinen ohjelman perusluonnetta koskeva aspekti on medioista valtaisammissa jäänyt pintatason huomioiden varjoon.

Ennen Vain elämää:n tuoreimman kauden alkua niin sanottu musiikki-ihminen puri huulta kuultuaan, että "rock-uskottavan" viittaa harteillaan kantanut Paula Vesala tullaan näkemään ohjelmassa. Mitä petturuutta, takinkääntöä ja periaatteista luopumista! Pohdittiin myös, miksi Suomen hitti- ja ansiotulomittarilla menestynein rock-musiikin tekijä Toni Wirtanen on mukana? Entä miksi Vesku Loirin, eläkkeensä jo ansainneen elävän legendan, tarvitsee vaivautua viikoksi hirvensalmelaiselle mökille jaarittelemaan? 

Kenenkään yllä mainituista, tai lopuistakaan tämän kauden Vain elämää -artisteista ei varmasti todella nimen omaan tarvitse. Kaikki kolmannen kauden artistit kun ovat tekemällään työllä itsensä kaupallisuuden ikeestä jo kauan sitten vapauttaneet – ei kai voi yhtäkkiä "kaupallistaa" sellaista, joka on jo vuosikaudet käynyt hyvin kaupaksi?

Vesala ja kumppanit lienevät halunneet lähteä Hirvensalmelle ennen kaikkea toistensa takia – he eivät ole mukana tarpeesta, vaan halusta. Avainsanoja lienevät ymmärrys ja kunnioitus.

Musiikki on tekijälleen henkilökohtainen ja kokonaisvaltainen prosessi, johon heittäytyminen on useimpien (menestyneiden) artistien tapauksessa verottanut jotakin toista elämän osa-aluetta kovalla kädellä. Tämän artistisen dilemman kanssa painijaa ymmärtää tavallisesti vain toinen artisti. Kaupallisen ja taiteellisen menestyksen väliseen problematiikkaan ei mursu nyt tässä yhteydeydessä sen syvemmälti uppoudu, mutta todettakoon, ettei Poppiksen hampaisiin koskaan ole osunut julkaisupäivänä tärisevin käsin liikkeellä ollutta levynostajaa, joka silmät kiiluen olisi hehkuttanut juuri tukemaansa artistia aivan järjettömän kutkuttavan kaupalliseksi.

Koska artistit ovat loppupeleissä ihmisiä, on pelkästään luonnollista, että joku heistä viihtyy paremmin yhden, toinen toisen lajitoverinsa kanssa. Hyvä esimerkki kahden artisti-ihmisen aidosta lähentymisestä nähtiin Vain elämää:n edellisellä kaudella, kun Jukka Poika ja Juha Tapio löysivät toisensa. Jukkis ja Juhis hakeutuivat vaivihkaa toistensa luo keskustelemaan aiheista, joiden pariin ei kolmansien osapuolien tarvinnut heitä johdatella. Tällaisesta sielujen sympatiasta sikiää koko kiistellyn ohjelmaformaatin keskeisin voima – kunnioitus.

Ymmärryksen lisäksi Vain elämää -artistit kunnioittavat toisiaan. Jokainen jotakuta enemmän kuin jotain toista. Kaikkia Hirvensalmella tänäkin vuonna mökkeileviä muusikkoja kannattelevana peruskivenä on kuitenkin uran eteen tehtyjen uhrausten ja kertyneiden saavutusten välisen substanssin hahmottaminen. Vaikka mikään ei ole ilmaista, on "kaupallinen" silti hieman kummallinen sana Vain elämää -ilmiön olemusta kuvaamaan.

Ymmärrystä, sen paremmin kuin kunnioitustakaan, ei voi laskelmoida, sillä kunnioittaa ei voi sellaista, mitä ei arvosta. Niin kuin ei arvostaakaan voi sellaista, mitä ei ymmärrä.

Paula Vesala totesi taannoin Imagen haastattelussa, että hänen sarjaan osallistumisensa oli keskari tosikkoudelle. Mitä sekin tarkoittaa, mietti moni. Vaan Vesalaa kunnioittavat ymmärsivät. Myös ne viime perjantaiset kyyneleet.

 

Popmursu yllättää: uusi postaus alle viikon sisällä edellisestä! (Media & Yhteiskunta)

Yllätyitkö? Niinpä. Vastaavanlaiseen what the fuck -reaktioon on viime viikkojen aikana törmännyt itse Mursu Mursunenkin, jokusen kerran liikaakin. Iltapäivälehdistön otsikointiin syöpynyt "yllättäminen" alkoi polttaa piuhoja tötteröiseni molemmista päistä sellaisella vauhdilla, että asiasta lienee nyt aiheellista avautua. Tarkastelkaamme viimeisimpiä mediassa "yllättämisiä" kuluneen viikon ajalta.

Kaija Koo yllättää areenakeikalla - "Unelmani käy toteen" (Ilta-Sanomat 11.8.2014)

Yllätytäänkö tässä tapauksessa a) siitä, että Kaija Koolla on keikka Hartwall Arenalla, b) siitä, että Kaija Koolla on keikka vai c) siitä, että Kaija Koo on otettu Hartwall Arenalle esiintymään?

Vaihtoehdon a) voi poissulkea kun tarkastelee Kaijan tämän kesän festarikeikkatilastoja. Eri monilla kinkereillä on kierretty ja yleisöä on poikkeuksetta piisannut mereksi asti. Ainiin, ja sitten oli myös ohjelma nimeltä Vain elämää, joka saattoi osaltaan vaikuttaa siihen suuntaan, että kapasiteetiltaan vetoisampien keikkapaikkojen saamisesta syntyi tarve. Ronskimmallakin mutulla rohkenee odotetuksi luonnehtia tätä.

Vaihtoehto b):n esittämällä tavalla yllättyneitä kehotan avaamaan televisionäärin kutoskanavalta ja odottamaan 30 minuutin ajan. Kuka sen opettaa -kappaleen ylähuulen poskeen nostava video on tässä vaiheessa pyörähtänyt kahdesti. Eli: näy telkussa < saa keikkaa, nou supraisss!

Vaihtoehto c): On sinne aika monta väsähtäneempääkin kehäraakkia raijattu. Ja camoon, parempi sinne on saada Kaija, kuin joku Neil Young vanavedessään yhdeksän tusinaa firman lipuilla golden arealla valkoisia kauluksiaan chardonnayssa uittavaa insinööriä. Ainiin, ne insinöörithän ovat siellä silti. Shit, kuka sen lopettaa? Silti vaihtoehto c) vie pisimmän korren yllättävyys-arvuuttelussa.

Ville Haapasalo yllättää: Vuosien jälkeen teatterin lavalle Suomessa (MTV 12.8.2014) 

Nyt on jännä. Yllättävyysfaktoria olisi huomattavasti nostanut esimerkiksi päärooli suomalaisessa kokoillan elokuvassa. Niitä kun ei legendaarisen Vieraalla maalla -pätkän jälkeen ole varsinaisesti sadellut. Yllättävää on myös se, ettei Villellä ole Venäjällä juuri nyt niin kivaa. No, Popmursu ei ole teatterin tuntija mutta Haapasalon kyseessä ollessa niin moni muu asia olisi yllättänyt ihan oikeasti. Kuten se että Villen oltaisiin uutisoitu ajaneen partansa. Tai riisuneen piponsa. Vaan Aki Tykin kanssa kymmenen vuotta sitten mitä ilmeisimmin solmittu salainen kontrahti on veljellisen sitova – ennen tukkaa ei pipo lähde.

KUVAT: Jere Karalahti ja Nanna-rakas yllättivät hurjalla tempulla (MTV 11.8.2014) 

Siis nyt on kyllä. Mitä muuta tämä voisi olla kuin yllätys. "Tässä jo oottelinkin, että koska Karalahti ja Nanna menevät ja loikkaavat yhdessä Bungeet!" Ja käsi ylös kuinka monelle Nanna oli ylipäätään tuttu? Tämä yllättäminen edustaa logiikkaa, jonka mukaisesti likimain kaikkien uutisten tulisi olla yllätyksiä (uusi tieto = uutinen = yllätys). "Yllätys: helteet loppuvat viikon päästä" tai "Talibanit yllättivät tienvarsipommilla." Otsikkotasolla aivan yhtä älytöntä.

Yllätys: Hyvää huomenta!

 

Kursivoin, siis olen (Musiikki & Yhteiskunta)

Flow-festivaalia, anteeksi Flow-festivaalia on täten juhlittu Helsingin Suvilahdessa kolmen päivän ajan. Lähietäisyydellä luikerrellut Popmursu kohtasi taas monta monta Helkamaa, monta yöpaidassa laahustajaa ja monta uutta syytä karsastaa ilmiöstä instituutioksi kasvanutta "vaihtoehtoista" lihatiskiä, johon osallistujilla ovat vaihtoehdot tosiasiassa hyvin vähissä.

On hattua, hassua paitaa, hassumpaa paitaa ja sukkia sandaaleissa. Siinä missä kesäiset blockbusterit ovat elokuvia ihmisille, jotka eivät tosiasiassa katso elokuvia, on Flow musiikkifestivaali ihmisille, jotka eivät tosiasiassa kuuntele musiikkia. Joo kyllä, onhan siellä myös muuta taidetta, ruokakulttuuria ja installaatioita. "Mieletön kavalkadi poikkitaiteellisia edustuksia ja nautintoja kaikille aisteille" sanovat. Mieletön kavalkadi pseudotaiteellisia oletuksia siitä mitä on taide, sanoo mursu.

Kyllä, Flow on sinällään hyvin organisoitu festivaali, jossa myös on vuosittain paljon omalla tekemisellään ansioituneita taidesuuntausten edustajia tekemässä parhaansa. Tämä on rancca homma kun yleisön prioriteettilistalla pääsy Hel Looksiin on paljon korkeammalla, kuin se, millä biisillä esimerkiksi Manic Street Preachers keikkansa aloitti. Onhan moinen nyt vähän helmiä sioille kind of hommaa, eikös?

Kovasti vääristynyttä on myös se, miten Keravalta tullaan katsomaan The Nationalia ihan vain koska halutaan todistaa ettei tässä nyt ihan keravalaisia olla. Paikan päällä helsinkiläiset normcorettajat sitten hymisevät viiksiinsä so last season -ristipaidoissa paikalle raahautuvia keravalaisia ja sitä, miten ressukat luulevat että Stigissä on oikeasti jotain hauskaa. Lopuksi molemmista leireistä postataan some täyteen trendikkäästi filtterittömiä kuvia siitä miten täällä Flowssa on niin auvoisan yhteisöllinen meininki.

On ironista, että itseilmaisun puolesta liputtavalla festarilla ovat selkeänä vähemmistönä ne, jotka vaikuttavat oikeasti ilmaisevan itseään. Mitenpä se olisi mahdollistakaan jos itseen ei ole tutustuttu?

But irony sweet irony.

On parempi ironisoida kaikkea, kuin tulla yllättäen nähdyksi. Moisestahan seuraisi se, että voisi joutua ilmaisemaan itseään. Kääks. Siis niinku... ajatteleen ite? Flown nykyisestä profiilista päätellen ani harva festarille vuosittain lipun ostava tekee näin.

On yhteisöllisyyttä ja yhteisöllisyyttä. Miettikäämme yhdistääkö meitä oikeasti riippumaton tapa ajatella, vaiko sittenkin riippuvainen tapa ajatella.

#kesäkaverit #hats #seksihelle #millonrisuaidastatulihäshtäg #riittääksnääjo

"Niin paljon oletuksia sinulla Mursu!", kuulenkin Pecan jo huikkaavan sieltä. Lukace Pecca tää:

Olen valtavan väsynyt seksiin

Heippa!
  

Jaa hetkesi – mailaa vakuutusyhtiöön (Elokuva & Yhteiskunta)

Popmursu tuli akateemisella viiveellä tarkastaneeksi Sofia Coppolan ohjaaman "The Bling Ring" -elokuvan. Elokuva kertoo based on a true story -tyyppisesti joukosta amerikkalaisia nuoria, jotka statuksen kaipuussaan alkavat ryöstellä rikkaita julkkiksia murtautumalla heidän koteihinsa.

Elokuva oli ällistyttävän huono ja sen välittämä kuva (olkoonkin tietynlaisista) nuorista aliarvioiva ja yksiulotteinen. Leffa alkoi siitä kun koulun uusi poika tapaa vaatekaappien luona käytävällä (niinpä, miksi aina siellä!) pahisteluun taipuvaisen tytön, joka kliseisin purkkatempuin saa jäbylin tarttumaan matkaansa ja osallistumaan omaisuusvarkauksiin toisensa jälkeen. Hemmon roolina on näyttää siltä että "voi kunpa toi ei olis vaan kaveri" ja hokea "no way" ja "cool". Elokuva loppuu siihen miten sama dude kertoilee uudestaan, kuinka kaikki kävi ja että paha juttu mutta cool.

Sinällään sysipaska kohellus sai kuitenkin joitain ajatuksia liikkeelle. Nimittäin nykymaailmassa suurelti harrastettuun sometukseen liittyen. Leffassa nuoret katsoivat netistä, missä tietty julkkis on tiettynä päivänä. Saatuaan näin selville, ettei hän ole kotonaan, tiesivät he suunnistaa ryöväämään tämän asunnosta arvotavaraa.

Kuinkahan moni arvon mursuttajista miettii tarpeeksi, ennen kuin antaa Facebookille tms. palvelulle luvan sijaintipalvelujen käyttöön. Puhumattakaan sitä, miten näkyy kaverin Insta-tililleen lisäämässä kuvassa taustoilla. Osaavalle ei nimittäin tällöin ole suurikaan vaiva esimerkiksi Leif-lomailijan pomon nettiin uppimien osoitetietojen perusteella selvittää, missä paksuhkoa rannekelloa kuvassa pitävä, jälkiteollisesti pöhöttynyt uuvatti majailee. Ja ihan oma lukunsa ovat tietysti nämä kaikille julkiset "tänään koko perheen kanssa Mallorcalle!" -päivitykset. Ei saatana.

Niin että jospa funtsailtaisiin aina välillä hetki ennen niiden "Varpaat oman möksän santaan. Pojat saunassa." -postausten iskemistä linjoille reaaliajassa. Möksätunnelmoinnit kun voi kuvakansion kera jakaa haluamalleen ihmisjoukolle myös jälkikäteen. Kotikoneelta, joka yhä vielä on tallessa.

Ps. Jopa Paris Hiltonista uskon, ettei hän oikeassa elämässä ole ihan niin dumbo, että jemmaa lukaalinsa avaimen ovimaton alle. (Niinpä... MIKSI AINA SINNE!??!)

"Räjähtävä toimintaelokuva" ja viisi muuta lajityyppiä – mistä leffojen genreluokituksissa oikeasti on kyse (Elokuva)

Seuraavassa tavallisia elokuvien promootiossa käytettyjä genreluokituksia sekä lyhyt kartoitus siitä, mitä kyseisen lajityyppileiman saaneet filkat oikeasti ovat syöneet.

Huikea seikkailu: Väsynyttä efektihuttua henkisesti 13-vuotiaan tasolle jääneiden miesten toteuttamana. Tarinan lopussa alleviivattuna pönöttävä (kaksinais)moralistinen statement kiteyttää kaiken siitä, millaisiksi miehiksi tekijät olisivat halunneet tulla sekä siitä, millaisina miehinä heidän isänsä eivät heitä koskaan nähneet. Juonisisältö tavallisesti C. S. Lewisiä tai J. R. R. Tolkienia fallistisesti kierrätettynä. #whatifriverphoenixwasstillalive

Räjähtävä toimintaelokuva: Fitness-blondeista päiväuneksivien hiilarifoobikkojen rusina-aivoista pullistelua Playmobil-hengessä. 78% ohjelma-ajasta koostuu isojen autojen räjähtelystä sekä nöllihuulisesta uhoamisesta kaksi kokoa liian pienissä Jack & Jones -t-paidoissa. Loppu 22% ohjelma-ajasta koostuu horisonteista ja kuolemattomista one-linereista tyyliin: "I'll stay by your side baby." #whatwoulddenzelwashingtonsay 

Aikuinen draama: Jotain, mihin liimattuna näit 25 vuotta sitten Andy Garcían ja 15 vuotta sitten Helen Huntin. Jotain, mihin Hugh Grantista ei koskaan ollut ja jotain, mitä varten Kristin Scott Thomas on luotu. Kuivempaa lienee ainoastaan Crowmoorin Extra Dry. #gwynethwho

Hulvaton komedia: Leslie Nielsenin leipälajina brendanfrasereille periytynyt lajityyppi, jonka edustamien elokuvien pääosien esittäjille on yhteistä oikean aivopuoliskon toiminnan vajavaisuus. Näiden leffojen käsikirjoituksissa pikkutuhmuuksille punastellaan tavalla, joka on omiaan ajamaan epävarmat teinit pois nuokkareilta sosialiseeraamasta, suoraan kotiin ja Amerikan piirakan pariin. #zacefronsnextstep

Äärimmäinen katastrofielokuva: Jotain, minkä näit 18 vuotta sitten Independence Dayssä ja mikä ei sen jälkeen ole muuttunut miksikään. Paitsi että olihan The Day After Tomorrowssa talvi. Vaan no can do, yksinoikeus näihin on Roland Emmerichillä. #gyllenhaalschesthair

Psykologinen trilleri: Yleistäen voisi olla myös "pseudopsykologinen oidipaalikuvaelma". Näissä pässeilyissä "synkän pakkomielteen" eteenpäin ajamat menestyjämiehet juovat viskiä metropolien kattojen yllä silloin, kun muu kaupunki nukkuu. Heidän henkilöhistorioissaan piilee jotakin, mitä kukaan muu ei ole koskaan voinut ymmärtää. Muka x 4. Tämä absurdilla tavalla monimutkaistettu jokin kulminoituu äitisuhteen ohella menneisyyden aikaan, jolloin ainaisten Michael Douglasin ja Harrison Fordin esittämät punaniskat eivät kyenneet sanomaan "ei, en halua". Nykyisyyden rankat teot ovat ok, koska "miesten maailma" ja "raskas taakka". #whatwouldcarljungsay

Rakkaudesta raja-aitoihin (Musiikki)

Taas viime päivinä on puhuttu paljon maamme musiikkifestivaaleja vaivaavasta kaljakarsina-ongelmasta. Eli siitä, pitäisikö tuopposten kanssa saada liikahdella rajatun ryypiskelykornerin sijaan vapaasti koko juhla-alueella. Popmursun mielestä pitäisi, sillä kuten ”cityvihreä betoninhalailija” Hannu Oskalakin mainiossa bloggauksessaan totesi: ”Kun ihmisille annetaan vastuuta, he käyttäytyvät vastuullisemmin.” Tässä kohtaa lieneekin ihan ok liputtaa häpeäkasvatuksen puolesta, aikuisia kun me kaikki siellä festareilla niin kovin olemme olevinamme.

Kaija Koo kysyi aikanaan: ”Kuka keksi rakkauden?” Kunnon musanörtti vastaisi että Beatles. Hehän ovat tunnetusti keksineet kaiken. Kaikki myöhemmin tullut on vain enemmän tai vähemmän hailakkaa kierrätystä. Mikä siinä sitten on vikana? Onko siinä jotain vikaa, vai pitääkö asia vain päästä sanomaan? Vähän sama kuin toteaisi kaverin esitellessä uutta autoaan että ”no ihan siisti mut hei, Henry Ford.”

Me suomalaiset aikuiset olemme melkoisia raja-aitojen rakastajia musiikin saralla muutenkin. Vuodesta toiseen viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana olemme käyneet väsynyttä keskustelua siitä kuka keksi mitäkin ensin ja mikä bändi kuuluu mihinkin lokeroon. Soundi-lehden Ilosaarirockista lähettämän Soundi-TV:n jaksossa Herra Ylppö puntaroi varsin totuudellisesti nuoren polven tekijöiden suhdetta genreihin ja kertoi havainneensa, miten 1990-luvulla syntyneet muusikot eivät enää tunnista raja-aita -asetelmaa. Popmursu on havainnut saman ilmiön – ilmiön jolla on kaksi hauskaa puolta.

Siinä missä määrällisesti ja tyylillisesti alati laajenevat tuotantomahdollisuudet ja tarjonta ajavat nuoremman polven tekijöitä kohti jaotteluiden poistamista ja hegemoniaa, tekevät vanhemman polven musiikkivaikuttajat kaikkensa keksiäkseen mitä typerämpiä genre-määritelmiä. ”Drone”, ”acid house”, ”electroclash”… – termit eivät anna suurimmalle osalle musiikkia kuuntelevista ihmisistä pienintäkään informaatiota siitä, mistä kyseisessä musiikissa on kysymys, miltä juuri tämä musiikki tuntuu. Ne eivät viesti käyttäjästään juuri muuta kuin sen, että johonkin suuntaan on uskomaton tarve päteä.

Keskimääräinen nuoremman polven musiikkityöläinen on vaistonnut loputtoman suon läheisyyden konkaria paremmin. ”Maailma on tehty meitä varten” laulaa Haloo Helsingin Elli Softenginen syöttäessä toista sinkkua Euroopan listoille. Maailma muuttuu, minä en – tuuminee samaan aikaan Martti Syrjä ja oksentaa ”Vain elämää”:tä katsoessaan. Tokikin, siellä ne ovat aina, ”Murheellisten laulujen maa”, ”Tahroja paperilla” ja ”Vuonna ’85” selustan turvaamassa. Kaikki lauluja, jotka on tehty huomattavasti suppeamman diversiteetin Suomessa aikana, jolloin swägeinkään Jaakkoeinokalevi ei vielä osannut haaveillakaan Nokioista, Rovioista tai Superselleistä.

Olemme aina rakentaneet karsinoita suojaamaan jotakin, jonka pelkäämme olevan vieraalle vaikutukselle altis. Tällaiseksi olemme luulleet kansallisluonnettamme. Vuonna 2014, mikä vittu se edes on? Oikeasti? Arto Tuunelan sanoin: ”Saattaishan sitä joutua muuten vaikka vapautumaan.”

Hannu Oskalan bloggaus alkoholikulttuuripolitiikan puolesta: 

http://hannuoskala.fi/2014/07/anniskelualueista/

Herra Ylppö genreistä ja kapinoinnista Soundi-TV:ssä:

http://www.soundi.fi/uutiset/soundi-tv-herra-ylppo-ja-rocknrollin-tola 

Martti Syrjää oksettaa Ilta-Sanomissa: 

http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-1288715281818.html?ref=rss

Kasvojenkohotus

Kuten tarkkakorvaisimmat haistavat, Popmursu on uudistanut visuaalista ilmettään. Tämä tarkoittaa sitä, että vastaisuudessa ajankohtaisuuksien ruodinta tapahtuu aiempaa mediaseksikkäämmissä raameissa.

Mediaseksikkäät raamit tarkoittavat sitä, että sisällön vastaanottaja (juuri sinä siellä!) on tiedostamattaan alttiimpi suhtautumaan lukemaansa ja näkemäänsä asteen verran suuremmalla vakavuudella.

Tätä suuremmitta korulauseitta toivotamme onnea saksalaiselle, joka suuremmitta viiksittä iski nahkakuulan vasten verkkoa. Palataan pian!

Mursu, kotiäidit ja tupeksijat poppailemassa – Kumman tarina on kiehtovampi?

Tuli piipahdettua pari viikkoa sitten Radio Aallon Helsinki-päivän konsertissa. Satoi kuin Esterin onkalosta. Mutaliejuksi muuttuneen Kaisaniemen keskellä oli yritettävä ajatella positiivisesti:

Ainakaan minulla ei ole krapulaa. Ainakaan minulla ei ole perässä vedettäviä, ei ”äiti miks?” -uteluiden tulvaa, ei lisälahkeita survottavina taas kerran pieniksi jääneisiin kumppareihin, eikä varsinkaan lastenrattaita hilattavanani. Halleluja!

Ainakaan en täten tulisi purkaneeksi neljän seinän sisällä suolikaasun tavoin tiivistyneitä frustraatioitani poloisten kanssajuhlijoiden niskaan. Näin ajattelin.

Olen aiemminkin ihmetellyt ilmiötä. Silmin nähden loppuun palaneiden 30+ äiti-ihmisten katseessa välähtävää murhanhimoa hetkellä, jona iloista kesäpäivää viettämään kokoontunut nuorisojoukko astuu mitään tarkoittamatta Emmaljungien eteen. ”HUOMATKAAMUNNAISEUTENISAATANAAAA!” ja ”PUMMM*!x*!”

Ei kai nyt vittumaisimmankaan näköistä hampuusia pitäisi saada kaulia pelkästään sillä oikeutuksella, ettei itse ole nukkunut viikkoon?

Oi kyllä, tunnen kuinka te – jo valmiiksi vaille arvostusta jääneet – kivitätte minua telepaattisesti juuri nyt. Voisinko henkisesti vajaamittaisena mursusena olla vähempää oikeutettu sanomaan kotiäitiydestä yhtään mitään? No, ainakin tiedän ettei se vaunuilla sukkulointi NIIN vaikeaa ole. Mutta äidit – olette…maailman vatsa ja muutenkin ihania. Notta peace.

Tapahtumissahan hauska on myös sukupuolta katsomaton ryhmä tupeksijat. Tiedätte tämän tapahtumaan kuin tapahtumaan nilsiäläisellä viekkaudella soluttautuvan vakiopossen, jonka nyt vaan on rantauduttava paikalle koska Cheek. Vinkiksi teille: kaikki eivät ole kuten mursu mursunen, kaikilla ei riitä ymmärrys.

Kaikella rakkaudella: onko sitä Rio-leffan keräilytarrakirjan sisältöä oikeasti ryhdyttävä esittelemään Helsingin rautatieaseman pysty-Hesen silkkaa solidaarisuuttaan typertyvälle kassatytölle kesken vieressä tiukalla aikataululla eteenpäin laukkaavan koko perheen ilmaistapahtuman?

Onneksenne teidät on helppo tunnistaa omakirjailluista kalastajanhatuistanne ja erinäisistä nyssäköistänne. Ja kun käytte useasti, ehkäpä vielä opitte tavoille. Opin minäkin aikanani, omasta mielestäni.

 Kun päästiin takaisin juhla-alueelle, mursu parka horjahti epähuomiossa lastenvaunuparkin (musta teltta) puolelle sadetta pitämään.

”Ja sulla ei sitten oo mitään asiaa tänne!” Purin hammasta. ”Kiitos vaan ohjeistuksesta sinä hädin tuskin oikeustoimikelpoinen huppari-jantteri!” (<- Tämän sain kenties paraikaa pelipaikalla paukuttavan Jonna Tervomaan rauhoittamana vedettyä sisäänpäin.)

Olisihan se pitänyt taas ymmärtää. Olla kävelemättä lastenvaunujen levyisillä jalkakäytävillä. Antautua fiilistelemään tuntemattoman tupeksijan kiehtovaa kuvakollaasia. Se voi olla että hänen tarinansa olisi nyt ollut kiehtovampi.

Ps. Titta on hyvä!

Titta - Maailma loppuu tänään

Herkkä mies – herkästi väärinymmärretty

Herkkyyttään liian suoraan ilmentävä mies on tabu. Kuten naapurioven takana majailevan maahanmuuttajaperheen, myös herkkien miesten olemassaolon sallimme, mutta emme me heistä vieläkään  ihan huviksemme viitsi jutella. Herkkyytensä vuoksi ainakaan.

On miesten herkkyys joskus ollut muodissakin – viimeksi kai joskus 1500-luvulla. Sen jälkeen jälkiteolliset yhteiskunnat ovat yksi toisensa jälkeen rakentaneet aiheen ympärille vaivaantuneen sallimuksen ilmapiiriin. Piirre itsessään ei missään nimessä, tai millään mittarilla ole kuitenkaan millään tavalla pop. Miesten julkilausuttu herkkyys mielletään yhä tavalla tai toisella epäterveenä riippuvuutena, itsenäistymiskyvyttömyytenä, tissiposkisuutena tai vähintään epäkiihottavan epämiehisenä mamerointina, joka on parempi naamioida vastentahtoisesti hankittujen lihasten ja parhaat päivänsä nähneen takaveto-Bemarin körttimaskuliinisuuteen.

Kun hieman zoomaamme, saatamme huomata, että herkkiä miehiä on kuitenkin meillä Suomessakin aina ollut. Mikä paradoksaalisempaa, he ovat usein myös niittäneet keskivertoa enemmän yhteiskunnallista arvostusta. Myös miesten herkkistelyä yhteisin hengenvedoin halveksuvien tribaali-irmojen taholta.

Homman juju piilee siinä, ettei herkkyyttä sovi ilmentää kanavoimatta ja sellaisenaan – ei pidä vollottaa lapsensa kevätjuhlissa tai kaiken kansan teatterissa Almodóvar-leffan äärellä, ei kuulu pakahtua Kaija Koon ”Kuka sen opettaa” -kappaleen kurkkuun nostamiin itsehyväksynnän kyyneliin ja sopertaa: ”Kyllä minäkin vielä näytän kaikille!”

Ei, herkkyyden tulee ilmetä meillä välillisesti, jonkin sortin taiteilijuuden tai käsityöläisyyden kautta. Tämä on ainoa sovelias tapa. ”Taitajan” herkkyys paitsi hyväksytään, myös asetetaan usein julkisen ihailun ja tavoiteltavuuden arvoiseksi hyveeksi. Esimerkiksi Pariisin Kevään kappaleet ”Invisible Man” ja ”Oveton ovi” on kirjoitettu juuri erityisen herkän henkilön – oletettavasti miehen – näkökulmasta.(*)

Juuri tällä hetkellä suosituin miehille sosiaalisesti sallittu herkkyyden ilmentämisen tapa näyttäisi olevan ruoanlaitto. Tomi Björck siellä, Harri Syrjänen täällä. Kokkaava mies – tuo rokat ja tapakset suvereenisti taitava paistinpannujen pataässä, jokaisen huushollaamisen alle luhistuvan kotiäidin haavekuva, tavoite, märkä uni ja täyttymys. Major problemos: miten saada se oma lutuinen, mutta keittiössä kädetön raksajarmo-raukka käärimään makeja Michelinin arvoisesti? Kuka sen opettaa?

Toisaalta, osaako Harri Saaristoköökkinen vaihtaa talvirenkaat, lukea vesimittarin tai pystyttää lauta-aidan? Puhuuko se miesten juttuja parvekkeella grillibileissä vai vouhottaako vain housuvaipoista lähiökulinaristien kevätkokouksessa? Epäillä rohjetkaamme.

Aika usein olemme ihmisille yhtä kuin toimi, jossa vaikutamme rahaa ansaitaksemme. Joidenkin toimi on julkisesti näkyvämpi kuin toisten. That’s it.

Yksikään suomalainen julkkismies ei kuitenkaan ole julkisuudessa ensisijaisesti herkkyydestään johtuen – Suomesta puuttuu valtakunnan herkkis! Miksi? Onhan meillä jo valtakunnan jurottaja (Jone Nikula), valtakunnan sekoboltsi (Cristal Snow), valtakunnan survivor (Arman Alizad), valtakunnan älykköjä (Jarkko Martikainen, Samuli Putro, Esa Saarinen, Pekka Himanen) ja vaikka mitä muita. Herkät miehet, ulostautukaa poteroistanne!

*Kts. lisää erityisherkkyydestä, mutta älä ylitulkitse:

Elaine Aron - Erityisherkkä ihminen 

Kun ideat loppuvat – eli kahteen tai useampaan kertaan sävelletyt biisit

Aina ei lähde. Mutta miksi vaihtamaan hyväksi havaittua kaavaa?

Vuonna 1976 Elton John ja Bernie Taupin kirjoittivat ja levyttivät Sir Eltonin myöhemmin vuonna 2002 yhdessä Blue-poikabändin kanssa versioiman biisin nimeltä "Sorry Seems To Be The Hardest Word":

Blue & Elton John - Sorry Seems To Be The Hardest Word

Vuonna 2012 Bruno Mars kaappasi vaivihkaa kappaleen omiin nimiinsä otsakkeella "When I Was Your Man":

Bruno Mars - When I Was Your Man


Amerikkalainen instrumentaali-kitaristi Joe Satriani tehtaili vuonna 2004 julkaistulle "Is There Love In Space?" -albumilleen kappaleen nimeltä "If I Could Fly":

Joe Satriani - If I Could Fly

Kova styge, tuumasi Chris Martin ja esitteli tuiki samaisen sävellyksen kellaribändi Coldplaynsä vuonna 2008 julkaistulla neljännellä studioalbumilla "Viva La Vida Or Death And All His Friends" nimellä "Viva La Vida":

Coldplay - Viva La Vida


Vaan klassikossa vara parempi:

Madonna - Like A Prayer

...sen tietää myös Imagine Dragons:

Imagine Dragons - Demons


Räppirintamalla kovinta hetkeen oli, kun itse suuriruhtinas Eminem julkaisi uuden Rihanna-ryyditteisen singlensä loppukesällä 2010:

Eminem Feat. Rihanna - Love The Way You Lie

Professor Green meni pähkinöiksi...:

Professor Green Feat. Emeli Sandé - Read All About It

...Cheek meni pähkinöiksi...:

Cheek Feat. Yasmine Yamajako - Syypää sun hymyyn

...Brädikin meni fileiks...:

Brädi Feat. Toni Wirtanen - Hätähuuto

Tämä räppiversio biisistä on niin suosittu, että rajattoman merkkimäärän areenalla on ajateltava vastaanottajan hyvinvointia. Siispä nämä riittäkööt.


Tuoreimpana torttuna uudelleen lämmitettyjen kakkujen kattauksessa komeilee jenkkiartisti Anastacia. Hänpä ei lähtenytkään muilta anastamaan vaan huomasi että kyllähän SE biisi löytyy jo ihan omasta takaa!

2004 vuoden versio:

Anastacia - Left Outside Alone

2014 vuoden versio:

Anastacia - Stupid Little Things


Näihin kuviin. Lyriikoita uusimalla saa vanhasta hienosti uuden. Lohduksi ja malliksi kolme kovinta kotimaista lyriikkalainia parilta viime vuodelta:

"...Ostetaan joululahjat jollekin toiselle..." – Sanni / "Me ei olla enää me" (2013)

"...Pilkkakirveillä veistettyjen kasvojen mannerlaatat liikkuu nopeaan..." – Olavi Uusivirta / "Mannerlaatat" (2014)

"...Mä en tarjoo mitään mitä sulla ei jo ois, mut mä voin hoitaa lipun sulle siitä pois." – Chris Karvinen (Modernistit) / Madelaine (2014)

#Dissaa on Matiakselle tehty karhunpalvelus

Popmursu ottaa tällä viikolla kantaa asiaan, jonka olisi syytä herättää laajempaakin keskustelua. Lasten hyödyntämisestä on tullut viihdebisneksen inhottava alalaji, meillä Suomessakin joillekin jo jopa leipälaji. Saadut hyödyt eivät jakaudu tasan. Kyse ei ole rahasta vaan jostakin paljon vakavammasta. Kyse on viattoman nuoren ihmisen elämää vahingoittavasta, tämän mahdollisesti jopa invalidisoivasta teosta.

Kun kuulee ja näkee sosiaaliset mediat nopeasti vallanneen Timo T. A. Mikkosen Matias-pojalle tehtaillun biisin videoineen, oivaltaa nopeasti mikä hommassa on ollut tarkoituksena. Potentiaaliselle koulukiusatulle tehtaillaan mittatilaustunetettu ralli, jossa tätä käsketään sanomaan: ”Hei Jonnet siellä kotikoneilla, meitsi se onkin musavideolla, kukas viimeseks naurokaan, ehe ehe!?” Vastaus on: Jonnet nauravat.

Pahempaa – syntyy takuuvarma nettimeemien ja kontekstistaan irrotettujen screenshottien vyöry, jonka some-suosiota ei kukaan voi enää jälkikäteen estää vaikka haluaisikin. Nyt tämä jo valmiiksi epävarma, ymmärrystä vaille jäänyt lapsi ja meant to be -pelastettava on entistä paljon todennäköisemmässä vaarassa menettää musakokeilua varten vaivoin kasaamansa rohkeuden rippeet.

1990-luvullahan oli automaattisen siistiä päästä musavideolle, kyllä. Videot olivat suhteellisen uusi juttu, eikä niitä kuka vain saattanut kyhäillä kenelle vain. Netti teki vasta tuloaan. 2010-luvulla on toisin. Levysedät ja -tädit eivät enää voi ajatella muinaisesti: ”Tehdääs kuule sulle oma biisi ja video ja näytetään että oot stara niin saat kato vielä kaikki kimulitkin ni!”

En vilpittömästi halua uskoa että aikamme hittinikkaritkaan pelkän rahan vuoksi tekisivät ihan mitä vain. Siksi uskon, että heidän vilpitön tarkoituksensa on ollut hyvä. Todella viistosti ryteikköön vain mentiin. Eikä ollut eka kerta.

Eri alojen ammattilaisia on olemassa syystä – kaikki eivät osaa kaikkea. Jos siis tunnet olevasi musiikkityöläinen ja vain musiikkityöläinen, älä lähde sooloilemaan +20 vuotta vanhalla mutullasi kasvatus- ja sosiaalialojen ammattilaisten tontille. Nimenomainen esimerkki ei nyt toimi niin hyvin toisinpäin – ei olisi niinkään vaarallista ja harvempi ainakaan mitenkään dramaattisesti kärsisi. Mutta saitte pointin!

Poikkeuksia on. Esimerkiksi Duudsoneille nostan hattua paikoin yllättävänkin kyvykkäästä tavasta käsitellä perheiden sisäisiä ristiriitoja omassa ohjelmassaan lyhyessä kolmen kuvauspäivän ajassa. Jos nyt eivät mitään elämänhallintaguruja varsinaisesti olekaan, ainakin entiset televisioidiootit ovat vanhemmiten löytäneet itsestään paljon sellaista, mistä ammentaa muiden hyväksi.

#Dissaa ja varsinkaan sen musiikkivideo ei ole siinä esiintyvän pojan hyväksi. Se on tekijä- ja tuotantotiimiltä valtava karhunpalvelus, jonka voi ennustaa tekevän yhden perheen elämästä lyhyessä ajassa helvettiä. Toivottavasti vain lyhyeksi aikaa.

Viesti #Dissaa:n tekijöille: älkää jatkossa tehkö jos ette oikeasti hallitse asioita, joiden kanssa olette tekemisissä. Älkää myöskään antako omaa parastaan vielä ymmärtämättömien päättää liian isoista asioista. Kysymys ei siis ole siitä, osaako vaikkapa Matias laulaa vai ei, ei siitä onko hän kyvykäs esiintyjä vai ei. Ei mistään sellaisesta. Kysymys ei ole myöskään ao. kappaleen hyvyydestä tai huonoudesta. Kysymys on jokaisen lasten kanssa toimivan aikuisen moraalisesta vastuusta.

Yhtään Matiaksen kaltaista sijaiskärsijää ei enää saisi valjastaa ilman syvällisempää kasvatuspsykologista ymmärrystä suoritetun ”sorrettujen puolella” -kampanjoinnin airueeksi. He kun joutuvat maksamaan siitä kohtuuttoman kovan hinnan. Tuskinpa saavat juuri rahaakaan.

Tämä ei ollut syytös, tämä oli herätys. Alla olevan linkin takaa löytyvän kappaleen Popmursu omistaa #Dissaa:n tekijöille.

Pauli Hanhiniemi - Muutkin mokaa 

Sukupolvikokemuksia ei ole – musiikkikritiikistä ja yksilöllisyydestä

PMMP on sukupolvikokemus. Ultra Bra oli sukupolvikokemus. Nämähän tiedetään. Vaan mikä tarkalleen on se kollektiivinen sukupolvi, jolle nämä yhtyeet ja niiden kappaleet ovat kerran olleet tärkeintä maailmassa? Missä se asuu, mikä on sen lempiruoka, kenen kanssa se jakaa vuoteen? Kuka on hän, joka ilta toisensa jälkeen itkee itsensä uneen Lautturin tahtiin? Tai hän, jota on suojeltava kaikelta?

Elämme ekstroversioyhteiskunnassa(*), jossa kollektiivisuus on hyve ja yksityisyys, jos ei nyt pahe, niin ainakin olankohautuksin mitätöitävä ”outojen” taipumus pitää asioista myös ihan vaan keskenään.

Kaikki tuntevat indie-Irman, joka viskasi Knife Party -kassinsa roskiin, kun Leif ja Jalmari tulivat hehkuttamaan bändiä Nosturissa. Pojat olivat lukeneet parturissa laajan levikin musiikkilehteä, jonka liimalettitoimittaja oli kertonut yhtyeen olevan seuraava Skrillex ja Pendulum, mahdollisesti jopa sukupolvikokemukseksi (!) kasvava juttu.

Kohtaamisen jälkeen Irman maailma oli luonnollisesti pilalla – sinne oli tunkeuduttu pyytämättä ja kaiken päälle insinööripertsoilla oli ollut ihan samanlainen letti kuin Irmalla itsellään, ja sillä yhdellä rokkitoimittajalla. Näyttääpä se typerältä, Irma tuumi peiliin tuijotellessaan. 

  

Muistatko sinä, miten pienenä kuvittelit satukirjat kuviksi päässäsi? Tai miten Harry Potter oli kirjana niin paljon parempi kuin elokuvana. Ei ole olemassa sellaisia ”sukupolvikokemuksia”, joita ammattimaisessa musiikkikritiikissä voitaisiin käyttää arvottamisen välineenä. Me kaikki maapallon homo sapiensit kun olemme se sukupolvi X, jonka jäsenten yksilöllisten kokemusten arvoituksellisuus juuri tekee asuttamastamme planeetasta kiinnostavan. Riehumme keikoilla, vedämme yhdessä perseet toisensa perään ja nautimme porukassa olemisesta. Silti, kun katsomme maailmaa yhdessä, jaamme siitä aina vain käsityksiä, emme koskaan kokemuksia.

Kiintyessämme kaltaisiksimme kategorisoimiemme telluksen tallaajien käsityksiin ystävystymme, rakastumme jopa. Mikä pointti blaah? Se, että vain nämä kaksi juttua – ystävyys ja rakkaus – ovat onneksemme niin käsitysten kuin kokemustenkin yläpuolella. Siksi ne ovat myös laulujen aiheista korkeimpia. Vai miksi muuten puhuisimme ”rakastetuimmista lauluntekijöistä” ja ”ikivihreistä” kappaleista?

Musiikkikritiikki ei ole – tai sen ei pitäisi olla – pätemistä, tietojen esittelyä tai niiden jakamista. Se on kulttuurituotteen todennäköisiin pyrkimyksiin suhteutettua henkilökohtaisten kokemusten mahdollisimman tarkkaa erittelyä ja esittelyä. Vain näin toteutuessaan se voi olla kiinnostavaa ja hyödyllistä.

Irmaa vitutti siksi, että yhteisöllisyyden ja yläfemmojen ollessa muodissa yhä harvempi hiffaa, että juuri yksilölliset kokemukset ovat lopulta kiinnostavia. Häpeilemättömimpien yksilöiden kokemukset ovat puolestaan niitä, joihin epävarmemmat seuraajat hyväksynnän kaipuussaan samaistuvat (jee sukupolvikokemus!).

Yksilöllisyys ei ole yhtä kuin vastarannalle asettuminen. Vastarannalle asetutaan, koska vaistotaan että yltiökollektivismissa on jotain mätää, mutta ei ymmärretä mitä. Yksilöllisyyttä taas vaalitaan, koska halutaan säilyttää musiiki- tai muun kulttuurituotteen mieleen maalaama oma kaunis maailma sellaisena, kuin kukaan muu ei sitä tunne. Sen maailman ovet aukeavat harvoille ja valituille.

Siinä kolmissakymmenissä, kun onnekkaimmat meistä ovat ehkä löytäneet valitun palansa, katsomme sitten yhdessä peiliin ja toinen meistä kysyy että no miten on, rakastatko mua vielä kun olen ruttuinen? Siihen toinen että no, tuliko elettyä tarpeeksi sitä vapaaherran elämää?

Jokainen tuntee sanat, mutta mitä ne merkitsevät? Virtasiko helpottava lämpö niveliin vai menikö pala kurkkuun? Oikea vastaus löytyy oikein kysymällä. Ja kysymys kuuluu: kenen kokemuksia olet tähän mennessä elänyt todeksi?

Toivottavasti omiasi.

Johonkin jotenkin liittyen, alla olevan linkin takana Huffington Postin listaus teoksista, jotka lehden toimittajan mukaan toimivat leffana siinä missä elokuvanakin:

12 Movies That Are Just As Good As The Book 

*Toinen, asiallinen bloggaus aiheesta:

Rohkeasti introvertti – Hiljaisen tyypin puheenvuoro