Taas viime päivinä on puhuttu paljon
maamme musiikkifestivaaleja vaivaavasta kaljakarsina-ongelmasta. Eli siitä,
pitäisikö tuopposten kanssa saada liikahdella rajatun ryypiskelykornerin sijaan
vapaasti koko juhla-alueella. Popmursun mielestä pitäisi, sillä kuten
”cityvihreä betoninhalailija” Hannu Oskalakin mainiossa bloggauksessaan totesi:
”Kun ihmisille annetaan vastuuta, he
käyttäytyvät vastuullisemmin.” Tässä kohtaa lieneekin ihan ok liputtaa
häpeäkasvatuksen puolesta, aikuisia kun me kaikki siellä festareilla niin kovin
olemme olevinamme.
Kaija Koo kysyi aikanaan: ”Kuka
keksi rakkauden?” Kunnon musanörtti vastaisi että Beatles. Hehän ovat
tunnetusti keksineet kaiken. Kaikki myöhemmin tullut on vain enemmän tai vähemmän
hailakkaa kierrätystä. Mikä siinä sitten on vikana? Onko siinä jotain vikaa,
vai pitääkö asia vain päästä sanomaan? Vähän sama kuin toteaisi kaverin
esitellessä uutta autoaan että ”no ihan siisti mut hei, Henry Ford.”
Me
suomalaiset aikuiset olemme melkoisia raja-aitojen rakastajia musiikin saralla
muutenkin. Vuodesta toiseen viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana olemme
käyneet väsynyttä keskustelua siitä kuka keksi mitäkin ensin ja mikä bändi
kuuluu mihinkin lokeroon. Soundi-lehden Ilosaarirockista lähettämän Soundi-TV:n
jaksossa Herra Ylppö puntaroi varsin totuudellisesti nuoren polven tekijöiden
suhdetta genreihin ja kertoi havainneensa, miten 1990-luvulla syntyneet
muusikot eivät enää tunnista raja-aita -asetelmaa. Popmursu on havainnut saman
ilmiön –
ilmiön jolla on kaksi hauskaa puolta.
Siinä
missä määrällisesti ja tyylillisesti alati laajenevat tuotantomahdollisuudet ja
tarjonta ajavat nuoremman polven tekijöitä kohti jaotteluiden poistamista ja
hegemoniaa, tekevät vanhemman polven musiikkivaikuttajat kaikkensa keksiäkseen
mitä typerämpiä genre-määritelmiä. ”Drone”, ”acid house”, ”electroclash”… – termit eivät anna suurimmalle osalle musiikkia
kuuntelevista ihmisistä pienintäkään informaatiota siitä, mistä kyseisessä
musiikissa on kysymys, miltä juuri tämä musiikki tuntuu. Ne eivät viesti käyttäjästään juuri muuta kuin sen, että
johonkin suuntaan on uskomaton tarve päteä.
Keskimääräinen
nuoremman polven musiikkityöläinen on vaistonnut loputtoman suon läheisyyden
konkaria paremmin. ”Maailma on tehty meitä varten” laulaa Haloo Helsingin Elli
Softenginen syöttäessä toista sinkkua Euroopan listoille. Maailma muuttuu, minä
en –
tuuminee samaan aikaan Martti Syrjä ja oksentaa ”Vain elämää”:tä katsoessaan.
Tokikin, siellä ne ovat aina, ”Murheellisten laulujen maa”, ”Tahroja paperilla”
ja ”Vuonna ’85” selustan turvaamassa. Kaikki lauluja, jotka on tehty huomattavasti
suppeamman diversiteetin Suomessa aikana, jolloin swägeinkään Jaakkoeinokalevi
ei vielä osannut haaveillakaan Nokioista, Rovioista tai Superselleistä.
Olemme aina rakentaneet karsinoita
suojaamaan jotakin, jonka pelkäämme olevan vieraalle vaikutukselle altis.
Tällaiseksi olemme luulleet kansallisluonnettamme. Vuonna 2014, mikä vittu se
edes on? Oikeasti? Arto Tuunelan sanoin: ”Saattaishan
sitä joutua muuten vaikka vapautumaan.”
Hannu Oskalan bloggaus alkoholikulttuuripolitiikan
puolesta:
Herra Ylppö
genreistä ja kapinoinnista Soundi-TV:ssä:
Martti Syrjää oksettaa
Ilta-Sanomissa:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti