Herkkyyttään liian suoraan ilmentävä mies on tabu. Kuten
naapurioven takana majailevan maahanmuuttajaperheen, myös herkkien miesten
olemassaolon sallimme, mutta emme me heistä vieläkään ihan huviksemme viitsi jutella. Herkkyytensä
vuoksi ainakaan.
On miesten herkkyys joskus ollut muodissakin – viimeksi kai
joskus 1500-luvulla. Sen jälkeen jälkiteolliset yhteiskunnat ovat yksi toisensa
jälkeen rakentaneet aiheen ympärille vaivaantuneen sallimuksen ilmapiiriin.
Piirre itsessään ei missään nimessä, tai millään mittarilla ole kuitenkaan
millään tavalla pop. Miesten julkilausuttu herkkyys mielletään yhä tavalla tai
toisella epäterveenä riippuvuutena, itsenäistymiskyvyttömyytenä, tissiposkisuutena
tai vähintään epäkiihottavan epämiehisenä mamerointina, joka on parempi
naamioida vastentahtoisesti hankittujen lihasten ja parhaat päivänsä nähneen takaveto-Bemarin
körttimaskuliinisuuteen.
Kun hieman zoomaamme, saatamme huomata, että herkkiä miehiä
on kuitenkin meillä Suomessakin aina ollut. Mikä paradoksaalisempaa, he ovat usein
myös niittäneet keskivertoa enemmän yhteiskunnallista arvostusta. Myös miesten
herkkistelyä yhteisin hengenvedoin halveksuvien tribaali-irmojen taholta.
Homman juju piilee siinä, ettei herkkyyttä sovi ilmentää
kanavoimatta ja sellaisenaan – ei pidä vollottaa lapsensa kevätjuhlissa tai kaiken
kansan teatterissa Almodóvar-leffan äärellä, ei kuulu
pakahtua Kaija Koon ”Kuka sen opettaa” -kappaleen kurkkuun nostamiin itsehyväksynnän
kyyneliin ja sopertaa: ”Kyllä minäkin vielä näytän kaikille!”
Ei, herkkyyden tulee ilmetä meillä välillisesti, jonkin
sortin taiteilijuuden tai käsityöläisyyden kautta. Tämä on ainoa sovelias tapa.
”Taitajan” herkkyys paitsi hyväksytään, myös asetetaan usein julkisen ihailun
ja tavoiteltavuuden arvoiseksi hyveeksi. Esimerkiksi Pariisin Kevään kappaleet ”Invisible
Man” ja ”Oveton ovi” on kirjoitettu juuri erityisen herkän henkilön –
oletettavasti miehen – näkökulmasta.(*)
Juuri tällä hetkellä suosituin miehille sosiaalisesti
sallittu herkkyyden ilmentämisen tapa näyttäisi olevan ruoanlaitto. Tomi Björck
siellä, Harri Syrjänen täällä. Kokkaava mies – tuo rokat ja tapakset suvereenisti
taitava paistinpannujen pataässä, jokaisen huushollaamisen alle luhistuvan
kotiäidin haavekuva, tavoite, märkä uni ja täyttymys. Major problemos: miten
saada se oma lutuinen, mutta keittiössä kädetön raksajarmo-raukka käärimään
makeja Michelinin arvoisesti? Kuka sen opettaa?
Toisaalta, osaako Harri Saaristoköökkinen vaihtaa
talvirenkaat, lukea vesimittarin tai pystyttää lauta-aidan? Puhuuko se miesten
juttuja parvekkeella grillibileissä vai vouhottaako vain housuvaipoista
lähiökulinaristien kevätkokouksessa? Epäillä rohjetkaamme.
Aika usein olemme ihmisille yhtä kuin toimi, jossa
vaikutamme rahaa ansaitaksemme. Joidenkin toimi on julkisesti näkyvämpi kuin
toisten. That’s it.
Yksikään suomalainen julkkismies ei kuitenkaan ole julkisuudessa
ensisijaisesti herkkyydestään johtuen – Suomesta puuttuu valtakunnan herkkis!
Miksi? Onhan meillä jo valtakunnan jurottaja (Jone Nikula), valtakunnan
sekoboltsi (Cristal Snow), valtakunnan survivor (Arman Alizad), valtakunnan
älykköjä (Jarkko Martikainen, Samuli Putro, Esa Saarinen, Pekka Himanen) ja
vaikka mitä muita. Herkät miehet, ulostautukaa poteroistanne!
*Kts. lisää erityisherkkyydestä, mutta älä ylitulkitse:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti