PMMP on sukupolvikokemus. Ultra Bra oli sukupolvikokemus. Nämähän tiedetään. Vaan mikä tarkalleen on se kollektiivinen sukupolvi, jolle nämä yhtyeet ja niiden kappaleet ovat kerran olleet tärkeintä maailmassa? Missä se asuu, mikä on sen lempiruoka, kenen kanssa se jakaa vuoteen? Kuka on hän, joka ilta toisensa jälkeen itkee itsensä uneen Lautturin tahtiin? Tai hän, jota on suojeltava kaikelta?
Elämme ekstroversioyhteiskunnassa(*), jossa kollektiivisuus
on hyve ja yksityisyys, jos ei nyt pahe, niin ainakin olankohautuksin
mitätöitävä ”outojen” taipumus pitää asioista myös ihan vaan keskenään.
Kaikki tuntevat indie-Irman, joka viskasi Knife Party
-kassinsa roskiin, kun Leif ja Jalmari tulivat hehkuttamaan bändiä Nosturissa. Pojat
olivat lukeneet parturissa laajan levikin musiikkilehteä, jonka liimalettitoimittaja
oli kertonut yhtyeen olevan seuraava Skrillex ja Pendulum, mahdollisesti jopa sukupolvikokemukseksi
(!) kasvava juttu.
Kohtaamisen jälkeen Irman maailma oli luonnollisesti pilalla – sinne oli tunkeuduttu pyytämättä ja kaiken päälle insinööripertsoilla oli ollut
ihan samanlainen letti kuin Irmalla itsellään, ja sillä yhdellä
rokkitoimittajalla. Näyttääpä se typerältä, Irma tuumi peiliin tuijotellessaan.
Muistatko sinä, miten pienenä kuvittelit satukirjat kuviksi
päässäsi? Tai miten Harry Potter oli kirjana niin paljon parempi kuin
elokuvana. Ei ole olemassa sellaisia ”sukupolvikokemuksia”, joita ammattimaisessa
musiikkikritiikissä voitaisiin käyttää arvottamisen välineenä. Me kaikki
maapallon homo sapiensit kun olemme se sukupolvi X, jonka jäsenten yksilöllisten kokemusten arvoituksellisuus juuri tekee asuttamastamme planeetasta
kiinnostavan. Riehumme keikoilla, vedämme yhdessä perseet toisensa perään ja nautimme
porukassa olemisesta. Silti, kun katsomme maailmaa yhdessä, jaamme siitä aina
vain käsityksiä, emme koskaan kokemuksia.
Kiintyessämme kaltaisiksimme kategorisoimiemme telluksen tallaajien
käsityksiin ystävystymme, rakastumme jopa. Mikä pointti blaah? Se, että vain nämä
kaksi juttua – ystävyys ja rakkaus – ovat onneksemme niin käsitysten kuin kokemustenkin
yläpuolella. Siksi ne ovat myös laulujen aiheista korkeimpia. Vai miksi muuten puhuisimme
”rakastetuimmista lauluntekijöistä” ja ”ikivihreistä” kappaleista?
Musiikkikritiikki ei ole – tai sen ei pitäisi olla –
pätemistä, tietojen esittelyä tai niiden jakamista. Se on kulttuurituotteen todennäköisiin
pyrkimyksiin suhteutettua henkilökohtaisten kokemusten mahdollisimman tarkkaa
erittelyä ja esittelyä. Vain näin toteutuessaan se voi olla kiinnostavaa ja hyödyllistä.
Irmaa vitutti siksi, että yhteisöllisyyden ja yläfemmojen ollessa
muodissa yhä harvempi hiffaa, että juuri yksilölliset kokemukset ovat lopulta
kiinnostavia. Häpeilemättömimpien yksilöiden kokemukset ovat puolestaan niitä,
joihin epävarmemmat seuraajat hyväksynnän kaipuussaan samaistuvat (jee sukupolvikokemus!).
Yksilöllisyys ei ole yhtä kuin vastarannalle asettuminen.
Vastarannalle asetutaan, koska vaistotaan että yltiökollektivismissa on jotain
mätää, mutta ei ymmärretä mitä. Yksilöllisyyttä taas vaalitaan, koska halutaan
säilyttää musiiki- tai muun kulttuurituotteen mieleen maalaama oma kaunis maailma sellaisena, kuin kukaan muu
ei sitä tunne. Sen maailman ovet aukeavat harvoille ja valituille.
Siinä kolmissakymmenissä, kun onnekkaimmat meistä ovat
ehkä löytäneet valitun palansa, katsomme sitten yhdessä peiliin ja toinen meistä kysyy
että no miten on, rakastatko mua vielä kun olen ruttuinen? Siihen toinen että no,
tuliko elettyä tarpeeksi sitä vapaaherran elämää?
Jokainen tuntee sanat, mutta mitä ne merkitsevät? Virtasiko
helpottava lämpö niveliin vai menikö pala kurkkuun? Oikea vastaus löytyy oikein
kysymällä. Ja kysymys kuuluu: kenen kokemuksia olet tähän mennessä elänyt todeksi?
Toivottavasti omiasi.
Toivottavasti omiasi.
Johonkin jotenkin liittyen, alla olevan linkin takana
Huffington Postin listaus teoksista, jotka lehden toimittajan mukaan toimivat
leffana siinä missä elokuvanakin:
*Toinen, asiallinen bloggaus aiheesta:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti