Spike Jonzen Her – elämää suurempi elokuva

Pitkästä aikaa leffasta lähtiessä sai havahtua huomaamaan Pepsin lämmenneen liki täydessä putelissaan. Ympärillä oli hiljaista. Omat silmämunuaiseni olivat kostuneet räpyttelemättömyydestä ja ehkä jostain muustakin syystä. Musiikkivideoilla (mm. Sonic Youth) aloittaneen jenkkiohjaaja Spike Jonzen Her kun oli, ei enempää eikä vähempää kuin täydellinen elokuva.

Herin tapahtumien näyttämönä on hologrammiteknologiaan perustuvien kodin viihdekeskusten sulostuttama lähitulevaisuus. Keskellä arjen hulinaa ja tuiki tärkeitä toimiaan suhaavat, inhimillisyytensä kadottaneet ja kadottamassa olevat työikäiset päättävät valjastaa älylaitteidensa käyttöjärjestelmät jokapäiväisen sosiaalisen kanssakäymisensä aktiivisiksi toisiksi.

Näin tekee myös Joaquin Phoenixin (Gladiator, Walk The Line, The Master) esittämä Theodore Twombly – kiireisten (tai muuten vaan laiskistuneiden) ihmisten läheisilleen osoittamia sähköisiä kirjeitä työkseen ideoiva konttorirotta.

Sitten mies menee ja rakastuu omaan sensuellisti lirkuttelevaan käyttikseensä.

Asetelman tasolla ollaan kuin ollaankin osittain samoilla vesillä sittemmin Spider-Maneihin siirtyneen Marc Webbin viiden vuoden takaisen, liki ensiluokkaisen 500 Days Of Summerin kanssa. Erona on, että parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen Academy Awardin* pokannut Her on selkeä draama. Melankolisromanttisesta perusvireestään huolimatta Herin sutjakalla flow'lla etenevä dialogi sisältää tipauttavan määrän humoristisesti hersyviä elementtejä ja tukun viihdekulttuuriviitteitä.

Herin ansiot kiteytyvät elokuvan taidokkuuteen havainnollistaa saarnaamatta meidän näennäistärkeiden toimistohenkilöiden lyhytnäköistä oravanpyöräilyä. Teemme päivittäin asioita, joilla ei ole merkitystä onnellisuutemme kannalta. Mikä suuri ja kaunis erehdys. Mursu ottaa suurella mielenkiinnolla vastaan tärkeiksi koettuja elämänarvoja, jotka eivät mahdu onnellisuus-yläkäsitteen alle.

Koska Her on toiselta kyljeltään dystooppinen elokuva, tosielämässä meillä olisi vielä aikaa ehkäistä siinä esitetyn uhkakuvan toteutuminen. Voisimme aloittaa esimerkiksi nyt kun XP-tukikin vanheni.

Herin tiimoilta käymästäni keskustelusta mieleeni jäi kommentti, jonka lausuja koki elokuvan jättämän jäljen surullisena. Jäin miettimään. Metatasoilla pallottelun jälkeen tuumailin kysymyksen tämän(kin) elokuvan kokemuksellisuudesta palautuvan pitkälti siihen, mitä kuluttaja X on halukas ja kykenevä elokuvaa katsoessaan näkemään. Sekä siihen, mitä ei.

Snobbailu sikseen, ei ole olemassa oikein katsomisen tapaa. Mutta herkempiä antenneja on. On osattava virittäytyä taajuudelle. Tämä pätee sekä elokuvantekijöihin että yleisöön. Herissä vaikutuksen teki sen luojien käsitys kauneudesta. Ihmisiä toisillemme -ohjeen noudattaminen jää tuntemissamme yhteiskunnissa melko usein sanahelinäksi. Valkokankaalla ajatuksen merkityksellisyydestä muistuttaneita kohtauksia tukivat mitä suurimmalla tajuisuudella kuvastoa lihallistamaan asemoidut musiikkivalinnat: The Breeders, Arcade Fire, Aphex Twin jne...

Vaikka Hoyte van Hoyteman (Let The Right One In, The Fighter) kamerallaan taltioiman Herin aamuruskomainen henkilö- ja kaupunkikuvaus, kameratyöskentelyn hienovaraisuus ja symbolista puhtautta henkivä värimäärittely ansaitsisivat jo pelkällä visuaalisuudellaan maininnan ”ilmiömäinen”, kumpuaa elokuvan täysi voima sen kokonaisuuden eri osa-alueiden kerrassaan saumattomasta synkkauksesta. Niitä kaikkein korkeimpia voimia käynee kiittäminen siitä, että Scarlett Johansson tyytyi äänirooliin.

Heriä voi avosydämin tituleerata elämää suuremmaksi elokuvaksi. Siispä, jos katsomisen sijasta päätät haluta nähdä, Her on hyvin suurella todennäköisyydellä parasta teattereissa juuri nyt (vielä hetken). Tulevaisuus näyttää, sukeutuuko Spike Jonzen teoksesta Nicolas Winding Refnin kolmen vuoden takaisen Driven  kaltainen taiteellinen trendsetter. Tuskinpa, vaikka se vilpittömintä leveysasteillemme tuon jälkeen kulkeutunutta elokuvataidetta onkin. Pelti ei rytise, paidat eivät ole tiukkoja, eikä Ryan Gosling katso kuumottavasti kaukaisuuteen.

Toisin kuin monilla muilla taiteenaloilla tänä päivänä, Herin edustamalla ”rehellisen elokuvan” segmentillä vaikutetaan vielä toistaiseksi ansioiduttavan ensisijaisesti sisältöperusteisesti. Me kuluttajat taas haluamme jatkossakin liikuttua, emme vain nähdä miten liikututaan. Siinä on tuotteen ja elämyksen ero.

*The 86th Academy Awards: Best Original Screenplay – Spike Jonze (Her)