Herkkä mies – herkästi väärinymmärretty

Herkkyyttään liian suoraan ilmentävä mies on tabu. Kuten naapurioven takana majailevan maahanmuuttajaperheen, myös herkkien miesten olemassaolon sallimme, mutta emme me heistä vieläkään  ihan huviksemme viitsi jutella. Herkkyytensä vuoksi ainakaan.

On miesten herkkyys joskus ollut muodissakin – viimeksi kai joskus 1500-luvulla. Sen jälkeen jälkiteolliset yhteiskunnat ovat yksi toisensa jälkeen rakentaneet aiheen ympärille vaivaantuneen sallimuksen ilmapiiriin. Piirre itsessään ei missään nimessä, tai millään mittarilla ole kuitenkaan millään tavalla pop. Miesten julkilausuttu herkkyys mielletään yhä tavalla tai toisella epäterveenä riippuvuutena, itsenäistymiskyvyttömyytenä, tissiposkisuutena tai vähintään epäkiihottavan epämiehisenä mamerointina, joka on parempi naamioida vastentahtoisesti hankittujen lihasten ja parhaat päivänsä nähneen takaveto-Bemarin körttimaskuliinisuuteen.

Kun hieman zoomaamme, saatamme huomata, että herkkiä miehiä on kuitenkin meillä Suomessakin aina ollut. Mikä paradoksaalisempaa, he ovat usein myös niittäneet keskivertoa enemmän yhteiskunnallista arvostusta. Myös miesten herkkistelyä yhteisin hengenvedoin halveksuvien tribaali-irmojen taholta.

Homman juju piilee siinä, ettei herkkyyttä sovi ilmentää kanavoimatta ja sellaisenaan – ei pidä vollottaa lapsensa kevätjuhlissa tai kaiken kansan teatterissa Almodóvar-leffan äärellä, ei kuulu pakahtua Kaija Koon ”Kuka sen opettaa” -kappaleen kurkkuun nostamiin itsehyväksynnän kyyneliin ja sopertaa: ”Kyllä minäkin vielä näytän kaikille!”

Ei, herkkyyden tulee ilmetä meillä välillisesti, jonkin sortin taiteilijuuden tai käsityöläisyyden kautta. Tämä on ainoa sovelias tapa. ”Taitajan” herkkyys paitsi hyväksytään, myös asetetaan usein julkisen ihailun ja tavoiteltavuuden arvoiseksi hyveeksi. Esimerkiksi Pariisin Kevään kappaleet ”Invisible Man” ja ”Oveton ovi” on kirjoitettu juuri erityisen herkän henkilön – oletettavasti miehen – näkökulmasta.(*)

Juuri tällä hetkellä suosituin miehille sosiaalisesti sallittu herkkyyden ilmentämisen tapa näyttäisi olevan ruoanlaitto. Tomi Björck siellä, Harri Syrjänen täällä. Kokkaava mies – tuo rokat ja tapakset suvereenisti taitava paistinpannujen pataässä, jokaisen huushollaamisen alle luhistuvan kotiäidin haavekuva, tavoite, märkä uni ja täyttymys. Major problemos: miten saada se oma lutuinen, mutta keittiössä kädetön raksajarmo-raukka käärimään makeja Michelinin arvoisesti? Kuka sen opettaa?

Toisaalta, osaako Harri Saaristoköökkinen vaihtaa talvirenkaat, lukea vesimittarin tai pystyttää lauta-aidan? Puhuuko se miesten juttuja parvekkeella grillibileissä vai vouhottaako vain housuvaipoista lähiökulinaristien kevätkokouksessa? Epäillä rohjetkaamme.

Aika usein olemme ihmisille yhtä kuin toimi, jossa vaikutamme rahaa ansaitaksemme. Joidenkin toimi on julkisesti näkyvämpi kuin toisten. That’s it.

Yksikään suomalainen julkkismies ei kuitenkaan ole julkisuudessa ensisijaisesti herkkyydestään johtuen – Suomesta puuttuu valtakunnan herkkis! Miksi? Onhan meillä jo valtakunnan jurottaja (Jone Nikula), valtakunnan sekoboltsi (Cristal Snow), valtakunnan survivor (Arman Alizad), valtakunnan älykköjä (Jarkko Martikainen, Samuli Putro, Esa Saarinen, Pekka Himanen) ja vaikka mitä muita. Herkät miehet, ulostautukaa poteroistanne!

*Kts. lisää erityisherkkyydestä, mutta älä ylitulkitse:

Elaine Aron - Erityisherkkä ihminen 

Kun ideat loppuvat – eli kahteen tai useampaan kertaan sävelletyt biisit

Aina ei lähde. Mutta miksi vaihtamaan hyväksi havaittua kaavaa?

Vuonna 1976 Elton John ja Bernie Taupin kirjoittivat ja levyttivät Sir Eltonin myöhemmin vuonna 2002 yhdessä Blue-poikabändin kanssa versioiman biisin nimeltä "Sorry Seems To Be The Hardest Word":

Blue & Elton John - Sorry Seems To Be The Hardest Word

Vuonna 2012 Bruno Mars kaappasi vaivihkaa kappaleen omiin nimiinsä otsakkeella "When I Was Your Man":

Bruno Mars - When I Was Your Man


Amerikkalainen instrumentaali-kitaristi Joe Satriani tehtaili vuonna 2004 julkaistulle "Is There Love In Space?" -albumilleen kappaleen nimeltä "If I Could Fly":

Joe Satriani - If I Could Fly

Kova styge, tuumasi Chris Martin ja esitteli tuiki samaisen sävellyksen kellaribändi Coldplaynsä vuonna 2008 julkaistulla neljännellä studioalbumilla "Viva La Vida Or Death And All His Friends" nimellä "Viva La Vida":

Coldplay - Viva La Vida


Vaan klassikossa vara parempi:

Madonna - Like A Prayer

...sen tietää myös Imagine Dragons:

Imagine Dragons - Demons


Räppirintamalla kovinta hetkeen oli, kun itse suuriruhtinas Eminem julkaisi uuden Rihanna-ryyditteisen singlensä loppukesällä 2010:

Eminem Feat. Rihanna - Love The Way You Lie

Professor Green meni pähkinöiksi...:

Professor Green Feat. Emeli Sandé - Read All About It

...Cheek meni pähkinöiksi...:

Cheek Feat. Yasmine Yamajako - Syypää sun hymyyn

...Brädikin meni fileiks...:

Brädi Feat. Toni Wirtanen - Hätähuuto

Tämä räppiversio biisistä on niin suosittu, että rajattoman merkkimäärän areenalla on ajateltava vastaanottajan hyvinvointia. Siispä nämä riittäkööt.


Tuoreimpana torttuna uudelleen lämmitettyjen kakkujen kattauksessa komeilee jenkkiartisti Anastacia. Hänpä ei lähtenytkään muilta anastamaan vaan huomasi että kyllähän SE biisi löytyy jo ihan omasta takaa!

2004 vuoden versio:

Anastacia - Left Outside Alone

2014 vuoden versio:

Anastacia - Stupid Little Things


Näihin kuviin. Lyriikoita uusimalla saa vanhasta hienosti uuden. Lohduksi ja malliksi kolme kovinta kotimaista lyriikkalainia parilta viime vuodelta:

"...Ostetaan joululahjat jollekin toiselle..." – Sanni / "Me ei olla enää me" (2013)

"...Pilkkakirveillä veistettyjen kasvojen mannerlaatat liikkuu nopeaan..." – Olavi Uusivirta / "Mannerlaatat" (2014)

"...Mä en tarjoo mitään mitä sulla ei jo ois, mut mä voin hoitaa lipun sulle siitä pois." – Chris Karvinen (Modernistit) / Madelaine (2014)

#Dissaa on Matiakselle tehty karhunpalvelus

Popmursu ottaa tällä viikolla kantaa asiaan, jonka olisi syytä herättää laajempaakin keskustelua. Lasten hyödyntämisestä on tullut viihdebisneksen inhottava alalaji, meillä Suomessakin joillekin jo jopa leipälaji. Saadut hyödyt eivät jakaudu tasan. Kyse ei ole rahasta vaan jostakin paljon vakavammasta. Kyse on viattoman nuoren ihmisen elämää vahingoittavasta, tämän mahdollisesti jopa invalidisoivasta teosta.

Kun kuulee ja näkee sosiaaliset mediat nopeasti vallanneen Timo T. A. Mikkosen Matias-pojalle tehtaillun biisin videoineen, oivaltaa nopeasti mikä hommassa on ollut tarkoituksena. Potentiaaliselle koulukiusatulle tehtaillaan mittatilaustunetettu ralli, jossa tätä käsketään sanomaan: ”Hei Jonnet siellä kotikoneilla, meitsi se onkin musavideolla, kukas viimeseks naurokaan, ehe ehe!?” Vastaus on: Jonnet nauravat.

Pahempaa – syntyy takuuvarma nettimeemien ja kontekstistaan irrotettujen screenshottien vyöry, jonka some-suosiota ei kukaan voi enää jälkikäteen estää vaikka haluaisikin. Nyt tämä jo valmiiksi epävarma, ymmärrystä vaille jäänyt lapsi ja meant to be -pelastettava on entistä paljon todennäköisemmässä vaarassa menettää musakokeilua varten vaivoin kasaamansa rohkeuden rippeet.

1990-luvullahan oli automaattisen siistiä päästä musavideolle, kyllä. Videot olivat suhteellisen uusi juttu, eikä niitä kuka vain saattanut kyhäillä kenelle vain. Netti teki vasta tuloaan. 2010-luvulla on toisin. Levysedät ja -tädit eivät enää voi ajatella muinaisesti: ”Tehdääs kuule sulle oma biisi ja video ja näytetään että oot stara niin saat kato vielä kaikki kimulitkin ni!”

En vilpittömästi halua uskoa että aikamme hittinikkaritkaan pelkän rahan vuoksi tekisivät ihan mitä vain. Siksi uskon, että heidän vilpitön tarkoituksensa on ollut hyvä. Todella viistosti ryteikköön vain mentiin. Eikä ollut eka kerta.

Eri alojen ammattilaisia on olemassa syystä – kaikki eivät osaa kaikkea. Jos siis tunnet olevasi musiikkityöläinen ja vain musiikkityöläinen, älä lähde sooloilemaan +20 vuotta vanhalla mutullasi kasvatus- ja sosiaalialojen ammattilaisten tontille. Nimenomainen esimerkki ei nyt toimi niin hyvin toisinpäin – ei olisi niinkään vaarallista ja harvempi ainakaan mitenkään dramaattisesti kärsisi. Mutta saitte pointin!

Poikkeuksia on. Esimerkiksi Duudsoneille nostan hattua paikoin yllättävänkin kyvykkäästä tavasta käsitellä perheiden sisäisiä ristiriitoja omassa ohjelmassaan lyhyessä kolmen kuvauspäivän ajassa. Jos nyt eivät mitään elämänhallintaguruja varsinaisesti olekaan, ainakin entiset televisioidiootit ovat vanhemmiten löytäneet itsestään paljon sellaista, mistä ammentaa muiden hyväksi.

#Dissaa ja varsinkaan sen musiikkivideo ei ole siinä esiintyvän pojan hyväksi. Se on tekijä- ja tuotantotiimiltä valtava karhunpalvelus, jonka voi ennustaa tekevän yhden perheen elämästä lyhyessä ajassa helvettiä. Toivottavasti vain lyhyeksi aikaa.

Viesti #Dissaa:n tekijöille: älkää jatkossa tehkö jos ette oikeasti hallitse asioita, joiden kanssa olette tekemisissä. Älkää myöskään antako omaa parastaan vielä ymmärtämättömien päättää liian isoista asioista. Kysymys ei siis ole siitä, osaako vaikkapa Matias laulaa vai ei, ei siitä onko hän kyvykäs esiintyjä vai ei. Ei mistään sellaisesta. Kysymys ei ole myöskään ao. kappaleen hyvyydestä tai huonoudesta. Kysymys on jokaisen lasten kanssa toimivan aikuisen moraalisesta vastuusta.

Yhtään Matiaksen kaltaista sijaiskärsijää ei enää saisi valjastaa ilman syvällisempää kasvatuspsykologista ymmärrystä suoritetun ”sorrettujen puolella” -kampanjoinnin airueeksi. He kun joutuvat maksamaan siitä kohtuuttoman kovan hinnan. Tuskinpa saavat juuri rahaakaan.

Tämä ei ollut syytös, tämä oli herätys. Alla olevan linkin takaa löytyvän kappaleen Popmursu omistaa #Dissaa:n tekijöille.

Pauli Hanhiniemi - Muutkin mokaa 

Sukupolvikokemuksia ei ole – musiikkikritiikistä ja yksilöllisyydestä

PMMP on sukupolvikokemus. Ultra Bra oli sukupolvikokemus. Nämähän tiedetään. Vaan mikä tarkalleen on se kollektiivinen sukupolvi, jolle nämä yhtyeet ja niiden kappaleet ovat kerran olleet tärkeintä maailmassa? Missä se asuu, mikä on sen lempiruoka, kenen kanssa se jakaa vuoteen? Kuka on hän, joka ilta toisensa jälkeen itkee itsensä uneen Lautturin tahtiin? Tai hän, jota on suojeltava kaikelta?

Elämme ekstroversioyhteiskunnassa(*), jossa kollektiivisuus on hyve ja yksityisyys, jos ei nyt pahe, niin ainakin olankohautuksin mitätöitävä ”outojen” taipumus pitää asioista myös ihan vaan keskenään.

Kaikki tuntevat indie-Irman, joka viskasi Knife Party -kassinsa roskiin, kun Leif ja Jalmari tulivat hehkuttamaan bändiä Nosturissa. Pojat olivat lukeneet parturissa laajan levikin musiikkilehteä, jonka liimalettitoimittaja oli kertonut yhtyeen olevan seuraava Skrillex ja Pendulum, mahdollisesti jopa sukupolvikokemukseksi (!) kasvava juttu.

Kohtaamisen jälkeen Irman maailma oli luonnollisesti pilalla – sinne oli tunkeuduttu pyytämättä ja kaiken päälle insinööripertsoilla oli ollut ihan samanlainen letti kuin Irmalla itsellään, ja sillä yhdellä rokkitoimittajalla. Näyttääpä se typerältä, Irma tuumi peiliin tuijotellessaan. 

  

Muistatko sinä, miten pienenä kuvittelit satukirjat kuviksi päässäsi? Tai miten Harry Potter oli kirjana niin paljon parempi kuin elokuvana. Ei ole olemassa sellaisia ”sukupolvikokemuksia”, joita ammattimaisessa musiikkikritiikissä voitaisiin käyttää arvottamisen välineenä. Me kaikki maapallon homo sapiensit kun olemme se sukupolvi X, jonka jäsenten yksilöllisten kokemusten arvoituksellisuus juuri tekee asuttamastamme planeetasta kiinnostavan. Riehumme keikoilla, vedämme yhdessä perseet toisensa perään ja nautimme porukassa olemisesta. Silti, kun katsomme maailmaa yhdessä, jaamme siitä aina vain käsityksiä, emme koskaan kokemuksia.

Kiintyessämme kaltaisiksimme kategorisoimiemme telluksen tallaajien käsityksiin ystävystymme, rakastumme jopa. Mikä pointti blaah? Se, että vain nämä kaksi juttua – ystävyys ja rakkaus – ovat onneksemme niin käsitysten kuin kokemustenkin yläpuolella. Siksi ne ovat myös laulujen aiheista korkeimpia. Vai miksi muuten puhuisimme ”rakastetuimmista lauluntekijöistä” ja ”ikivihreistä” kappaleista?

Musiikkikritiikki ei ole – tai sen ei pitäisi olla – pätemistä, tietojen esittelyä tai niiden jakamista. Se on kulttuurituotteen todennäköisiin pyrkimyksiin suhteutettua henkilökohtaisten kokemusten mahdollisimman tarkkaa erittelyä ja esittelyä. Vain näin toteutuessaan se voi olla kiinnostavaa ja hyödyllistä.

Irmaa vitutti siksi, että yhteisöllisyyden ja yläfemmojen ollessa muodissa yhä harvempi hiffaa, että juuri yksilölliset kokemukset ovat lopulta kiinnostavia. Häpeilemättömimpien yksilöiden kokemukset ovat puolestaan niitä, joihin epävarmemmat seuraajat hyväksynnän kaipuussaan samaistuvat (jee sukupolvikokemus!).

Yksilöllisyys ei ole yhtä kuin vastarannalle asettuminen. Vastarannalle asetutaan, koska vaistotaan että yltiökollektivismissa on jotain mätää, mutta ei ymmärretä mitä. Yksilöllisyyttä taas vaalitaan, koska halutaan säilyttää musiiki- tai muun kulttuurituotteen mieleen maalaama oma kaunis maailma sellaisena, kuin kukaan muu ei sitä tunne. Sen maailman ovet aukeavat harvoille ja valituille.

Siinä kolmissakymmenissä, kun onnekkaimmat meistä ovat ehkä löytäneet valitun palansa, katsomme sitten yhdessä peiliin ja toinen meistä kysyy että no miten on, rakastatko mua vielä kun olen ruttuinen? Siihen toinen että no, tuliko elettyä tarpeeksi sitä vapaaherran elämää?

Jokainen tuntee sanat, mutta mitä ne merkitsevät? Virtasiko helpottava lämpö niveliin vai menikö pala kurkkuun? Oikea vastaus löytyy oikein kysymällä. Ja kysymys kuuluu: kenen kokemuksia olet tähän mennessä elänyt todeksi?

Toivottavasti omiasi.

Johonkin jotenkin liittyen, alla olevan linkin takana Huffington Postin listaus teoksista, jotka lehden toimittajan mukaan toimivat leffana siinä missä elokuvanakin:

12 Movies That Are Just As Good As The Book 

*Toinen, asiallinen bloggaus aiheesta:

Rohkeasti introvertti – Hiljaisen tyypin puheenvuoro