Jaa hetkesi – mailaa vakuutusyhtiöön (Elokuva & Yhteiskunta)

Popmursu tuli akateemisella viiveellä tarkastaneeksi Sofia Coppolan ohjaaman "The Bling Ring" -elokuvan. Elokuva kertoo based on a true story -tyyppisesti joukosta amerikkalaisia nuoria, jotka statuksen kaipuussaan alkavat ryöstellä rikkaita julkkiksia murtautumalla heidän koteihinsa.

Elokuva oli ällistyttävän huono ja sen välittämä kuva (olkoonkin tietynlaisista) nuorista aliarvioiva ja yksiulotteinen. Leffa alkoi siitä kun koulun uusi poika tapaa vaatekaappien luona käytävällä (niinpä, miksi aina siellä!) pahisteluun taipuvaisen tytön, joka kliseisin purkkatempuin saa jäbylin tarttumaan matkaansa ja osallistumaan omaisuusvarkauksiin toisensa jälkeen. Hemmon roolina on näyttää siltä että "voi kunpa toi ei olis vaan kaveri" ja hokea "no way" ja "cool". Elokuva loppuu siihen miten sama dude kertoilee uudestaan, kuinka kaikki kävi ja että paha juttu mutta cool.

Sinällään sysipaska kohellus sai kuitenkin joitain ajatuksia liikkeelle. Nimittäin nykymaailmassa suurelti harrastettuun sometukseen liittyen. Leffassa nuoret katsoivat netistä, missä tietty julkkis on tiettynä päivänä. Saatuaan näin selville, ettei hän ole kotonaan, tiesivät he suunnistaa ryöväämään tämän asunnosta arvotavaraa.

Kuinkahan moni arvon mursuttajista miettii tarpeeksi, ennen kuin antaa Facebookille tms. palvelulle luvan sijaintipalvelujen käyttöön. Puhumattakaan sitä, miten näkyy kaverin Insta-tililleen lisäämässä kuvassa taustoilla. Osaavalle ei nimittäin tällöin ole suurikaan vaiva esimerkiksi Leif-lomailijan pomon nettiin uppimien osoitetietojen perusteella selvittää, missä paksuhkoa rannekelloa kuvassa pitävä, jälkiteollisesti pöhöttynyt uuvatti majailee. Ja ihan oma lukunsa ovat tietysti nämä kaikille julkiset "tänään koko perheen kanssa Mallorcalle!" -päivitykset. Ei saatana.

Niin että jospa funtsailtaisiin aina välillä hetki ennen niiden "Varpaat oman möksän santaan. Pojat saunassa." -postausten iskemistä linjoille reaaliajassa. Möksätunnelmoinnit kun voi kuvakansion kera jakaa haluamalleen ihmisjoukolle myös jälkikäteen. Kotikoneelta, joka yhä vielä on tallessa.

Ps. Jopa Paris Hiltonista uskon, ettei hän oikeassa elämässä ole ihan niin dumbo, että jemmaa lukaalinsa avaimen ovimaton alle. (Niinpä... MIKSI AINA SINNE!??!)

"Räjähtävä toimintaelokuva" ja viisi muuta lajityyppiä – mistä leffojen genreluokituksissa oikeasti on kyse (Elokuva)

Seuraavassa tavallisia elokuvien promootiossa käytettyjä genreluokituksia sekä lyhyt kartoitus siitä, mitä kyseisen lajityyppileiman saaneet filkat oikeasti ovat syöneet.

Huikea seikkailu: Väsynyttä efektihuttua henkisesti 13-vuotiaan tasolle jääneiden miesten toteuttamana. Tarinan lopussa alleviivattuna pönöttävä (kaksinais)moralistinen statement kiteyttää kaiken siitä, millaisiksi miehiksi tekijät olisivat halunneet tulla sekä siitä, millaisina miehinä heidän isänsä eivät heitä koskaan nähneet. Juonisisältö tavallisesti C. S. Lewisiä tai J. R. R. Tolkienia fallistisesti kierrätettynä. #whatifriverphoenixwasstillalive

Räjähtävä toimintaelokuva: Fitness-blondeista päiväuneksivien hiilarifoobikkojen rusina-aivoista pullistelua Playmobil-hengessä. 78% ohjelma-ajasta koostuu isojen autojen räjähtelystä sekä nöllihuulisesta uhoamisesta kaksi kokoa liian pienissä Jack & Jones -t-paidoissa. Loppu 22% ohjelma-ajasta koostuu horisonteista ja kuolemattomista one-linereista tyyliin: "I'll stay by your side baby." #whatwoulddenzelwashingtonsay 

Aikuinen draama: Jotain, mihin liimattuna näit 25 vuotta sitten Andy Garcían ja 15 vuotta sitten Helen Huntin. Jotain, mihin Hugh Grantista ei koskaan ollut ja jotain, mitä varten Kristin Scott Thomas on luotu. Kuivempaa lienee ainoastaan Crowmoorin Extra Dry. #gwynethwho

Hulvaton komedia: Leslie Nielsenin leipälajina brendanfrasereille periytynyt lajityyppi, jonka edustamien elokuvien pääosien esittäjille on yhteistä oikean aivopuoliskon toiminnan vajavaisuus. Näiden leffojen käsikirjoituksissa pikkutuhmuuksille punastellaan tavalla, joka on omiaan ajamaan epävarmat teinit pois nuokkareilta sosialiseeraamasta, suoraan kotiin ja Amerikan piirakan pariin. #zacefronsnextstep

Äärimmäinen katastrofielokuva: Jotain, minkä näit 18 vuotta sitten Independence Dayssä ja mikä ei sen jälkeen ole muuttunut miksikään. Paitsi että olihan The Day After Tomorrowssa talvi. Vaan no can do, yksinoikeus näihin on Roland Emmerichillä. #gyllenhaalschesthair

Psykologinen trilleri: Yleistäen voisi olla myös "pseudopsykologinen oidipaalikuvaelma". Näissä pässeilyissä "synkän pakkomielteen" eteenpäin ajamat menestyjämiehet juovat viskiä metropolien kattojen yllä silloin, kun muu kaupunki nukkuu. Heidän henkilöhistorioissaan piilee jotakin, mitä kukaan muu ei ole koskaan voinut ymmärtää. Muka x 4. Tämä absurdilla tavalla monimutkaistettu jokin kulminoituu äitisuhteen ohella menneisyyden aikaan, jolloin ainaisten Michael Douglasin ja Harrison Fordin esittämät punaniskat eivät kyenneet sanomaan "ei, en halua". Nykyisyyden rankat teot ovat ok, koska "miesten maailma" ja "raskas taakka". #whatwouldcarljungsay

Rakkaudesta raja-aitoihin (Musiikki)

Taas viime päivinä on puhuttu paljon maamme musiikkifestivaaleja vaivaavasta kaljakarsina-ongelmasta. Eli siitä, pitäisikö tuopposten kanssa saada liikahdella rajatun ryypiskelykornerin sijaan vapaasti koko juhla-alueella. Popmursun mielestä pitäisi, sillä kuten ”cityvihreä betoninhalailija” Hannu Oskalakin mainiossa bloggauksessaan totesi: ”Kun ihmisille annetaan vastuuta, he käyttäytyvät vastuullisemmin.” Tässä kohtaa lieneekin ihan ok liputtaa häpeäkasvatuksen puolesta, aikuisia kun me kaikki siellä festareilla niin kovin olemme olevinamme.

Kaija Koo kysyi aikanaan: ”Kuka keksi rakkauden?” Kunnon musanörtti vastaisi että Beatles. Hehän ovat tunnetusti keksineet kaiken. Kaikki myöhemmin tullut on vain enemmän tai vähemmän hailakkaa kierrätystä. Mikä siinä sitten on vikana? Onko siinä jotain vikaa, vai pitääkö asia vain päästä sanomaan? Vähän sama kuin toteaisi kaverin esitellessä uutta autoaan että ”no ihan siisti mut hei, Henry Ford.”

Me suomalaiset aikuiset olemme melkoisia raja-aitojen rakastajia musiikin saralla muutenkin. Vuodesta toiseen viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana olemme käyneet väsynyttä keskustelua siitä kuka keksi mitäkin ensin ja mikä bändi kuuluu mihinkin lokeroon. Soundi-lehden Ilosaarirockista lähettämän Soundi-TV:n jaksossa Herra Ylppö puntaroi varsin totuudellisesti nuoren polven tekijöiden suhdetta genreihin ja kertoi havainneensa, miten 1990-luvulla syntyneet muusikot eivät enää tunnista raja-aita -asetelmaa. Popmursu on havainnut saman ilmiön – ilmiön jolla on kaksi hauskaa puolta.

Siinä missä määrällisesti ja tyylillisesti alati laajenevat tuotantomahdollisuudet ja tarjonta ajavat nuoremman polven tekijöitä kohti jaotteluiden poistamista ja hegemoniaa, tekevät vanhemman polven musiikkivaikuttajat kaikkensa keksiäkseen mitä typerämpiä genre-määritelmiä. ”Drone”, ”acid house”, ”electroclash”… – termit eivät anna suurimmalle osalle musiikkia kuuntelevista ihmisistä pienintäkään informaatiota siitä, mistä kyseisessä musiikissa on kysymys, miltä juuri tämä musiikki tuntuu. Ne eivät viesti käyttäjästään juuri muuta kuin sen, että johonkin suuntaan on uskomaton tarve päteä.

Keskimääräinen nuoremman polven musiikkityöläinen on vaistonnut loputtoman suon läheisyyden konkaria paremmin. ”Maailma on tehty meitä varten” laulaa Haloo Helsingin Elli Softenginen syöttäessä toista sinkkua Euroopan listoille. Maailma muuttuu, minä en – tuuminee samaan aikaan Martti Syrjä ja oksentaa ”Vain elämää”:tä katsoessaan. Tokikin, siellä ne ovat aina, ”Murheellisten laulujen maa”, ”Tahroja paperilla” ja ”Vuonna ’85” selustan turvaamassa. Kaikki lauluja, jotka on tehty huomattavasti suppeamman diversiteetin Suomessa aikana, jolloin swägeinkään Jaakkoeinokalevi ei vielä osannut haaveillakaan Nokioista, Rovioista tai Superselleistä.

Olemme aina rakentaneet karsinoita suojaamaan jotakin, jonka pelkäämme olevan vieraalle vaikutukselle altis. Tällaiseksi olemme luulleet kansallisluonnettamme. Vuonna 2014, mikä vittu se edes on? Oikeasti? Arto Tuunelan sanoin: ”Saattaishan sitä joutua muuten vaikka vapautumaan.”

Hannu Oskalan bloggaus alkoholikulttuuripolitiikan puolesta: 

http://hannuoskala.fi/2014/07/anniskelualueista/

Herra Ylppö genreistä ja kapinoinnista Soundi-TV:ssä:

http://www.soundi.fi/uutiset/soundi-tv-herra-ylppo-ja-rocknrollin-tola 

Martti Syrjää oksettaa Ilta-Sanomissa: 

http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-1288715281818.html?ref=rss

Kasvojenkohotus

Kuten tarkkakorvaisimmat haistavat, Popmursu on uudistanut visuaalista ilmettään. Tämä tarkoittaa sitä, että vastaisuudessa ajankohtaisuuksien ruodinta tapahtuu aiempaa mediaseksikkäämmissä raameissa.

Mediaseksikkäät raamit tarkoittavat sitä, että sisällön vastaanottaja (juuri sinä siellä!) on tiedostamattaan alttiimpi suhtautumaan lukemaansa ja näkemäänsä asteen verran suuremmalla vakavuudella.

Tätä suuremmitta korulauseitta toivotamme onnea saksalaiselle, joka suuremmitta viiksittä iski nahkakuulan vasten verkkoa. Palataan pian!