Russell Crowe – Suurmies

Oscar-voittaja Russell Crowe on Nooa, Arkki, Maximus ja viljaa hivelevä käsi Dan Ätsyköyskin Roland Emmerich -tribuutissa, jossa "se Robin Hood" hoitaa itsensä puiseen botskiin parin eri-ikäisen chicksin kanssa.

Tämän entisiä tähtiä ja lama-ajan tyyli-ikoneita vilisevän spektaakkelin lolita-menninkäisenä ihastuttaa Hermione "Bling Ring" Watson. Hänen koutsinaan, soulsister-milfinä ja Nooan Naameh-vaimona punaisia pillereitä napsii väkevän eteerinen Carrie-Anne Moss Jennifer Connelly.

Tämän tyhjillä sanoilla ladatun, tuoteselosteenomaisen synopsisjargonin sinetöi maininta Sir Anthony Hopkinsista (Aleksanteri, 2004) maailmanhistorian suhteellisesti nuorimpana isoisänä.*

 

"Vesikauhuepookki vailla vertaa. Ameriikan Martti Suosalo todella ON kaikkien näköinen!” - R. Tiskala / Kiltalehti

"Puusta on sanottava, että lähes on yhtä hyvää kuin Veskulla." - P. Toussu / IZ

"Ahhhhh tää oli vaa joku nii paras!! Toi Colin Farrell on sexy<3<3<3 Harmivaa et se ei laulanu tässä;(xD" - NeQQu / Demi

*Michael Cainen edustajan mukaan miehen uudistetut sopimusehdot kieltävät näyttelijän toistuvan, viime vuosina jo häiritseväksi äityneen roolittamisen viisaan, charmikkaan ja muutoin ns. "arvokkaasti vanhentuneen" herran Hollywood-rooleihin.

Sä olet nymfi – tajua se ja mene suihkuun!

Mikko Leppilampi kehaisi taannoin Mustien leskien olevan ”maailmanluokan sarja”. Kommentti on kummastusta herättävä, kun otetaan huomioon, että mies on mukana myös eilen kilpailevalla kanavalla startanneessa Miikko Oikkosen ja Teemu Nikin ohjaamassa, Oikkosen yhdessä Antti Pesosen ja Anniina Holmbergin kanssa käsikirjoittamassa Nymfit-fantasiadraamassa.

Siinä missä Nelosen poseeraamiselle omistautunut Mustat lesket jää Vares-saagan puurouttamia polkuja väkisin tallaavaksi aivokuolleeksi huljutteluksi, on Maikkarin liki kaksi vuotta kuvaamisensa jälkeen lanseeraama Nymfit osoitus aidosti kansainvälisen tason osaamisesta, niin hyvässä kuin pahassa.

Aloitetaan plussista. Sarjan ”aikamme kiinnostavimmista näyttelijälupauksista” Sara Soulié ja Rebecca ”Pihlan serkku” Viitala muodostavat tasapainoisen epätasapainoisen pääosacombon: nahkahousuinen muijakarisma vs. The Sims -karisma, rock on! Ainoastaan avausjakson pällisteleväisesti läpiluikkineen Manuela Boscon valinta epäilyttää. Eikö monalisamaista arvoituksellisuutta edellyttävään konkarinymfin rooliin voitu kiinnittää ketään syväsieluisempaa, esimerkiksi Leena Pöystiä tai Lotta Lindroosia?

Miesten puolelle tuotannon myyvyyttä pönkittämään onkin sitten ladattu kaikki mitä meiltä löytyy: Kai Vaine (modernisti tukkijätkämäinen valkoisen t-paidan karisma), Lauri Tilkanen (sänkykamarisilmät + enemmän volyymia), Ilkka Villi (nörttiyleisö #AlanWake), sekä vielä avausjaksossa vilahtamaton Leppilampi (Leppilampeus).

Poikkeuksetta mainio Jarkko Niemi Soulién esittämän noviisinymfi Didin lapsuudenystävänä on astetta kevyemmin puuteroitu perusjamppa. Hän, josta vastaaviin pläjäyksiin vihkiytyneiden on helppo veikata myöhempien käänteiden mustaa hevosta. Toisena kuolevais-dudena vakuuttaa kroonisen jurottamisen ekspertti, Max ”Rat King” Ovaska.

Digitaalisten mainospaikkojen aikakauden Suomessa avannut Nymfit on kuvattu silmiä hivelevän surrealistisella otteella, valaistus ja ilmakuvat öisestä Helsingistä ovat useimmiten upeaa katseltavaa. Toisaalta mukana on myös mihinkään mitenkään liittymättömiä kiintiökuvia. Kuten tuiki tarpeettomassa suihkukohtauksessa asiaankuuluvan angstisen musiikin säestyksellä väläytetty, tuiki kansainvälinen sivutissi.

Sitten se dialogi. Nythän on niin, että jos sarjan lähtökohtana on jotain yhtä kepeän rationaalista kuin nykypäivän Helsinkiin siirretyt antiikin mytologian nymfit ja satyyrit, emme vain voi tyytyä ”mua vaan vähän jännitti tulla tänne” -henkistä nuortenkirja-liturgiaa sisältäviin repliikinkikkareisiin. Ikään kuin autenttisen ja fiktiivisen välille haluttaisiin näillä leveyksillä tietoisesti vetää läpiantamaton ja betoninvankka raja: ”Ethän eläydy liiaksi tahi käsitä väärin, sinä taatusti arviointikyvytön vaikuteimuri siellä Angry Birds -hupparissasi!”

Teatteriperinne istuu suomalaisen elokuva- ja tv-käsikirjoittamisen viisureissa vielä sen verran stydisti, että sen kitkemiseksi vaadittaisiin erityisellä tarkkaavaisuudella ja aidosti monikulttuurisella yhteistyöllä suoritettua juurihoitoa. Sikäli mikäli siis halutaan olla aidosti ja läpikotaisesti kansainvälisiä.

Popmursu ei tämän otsikon alla viitsi mennä kaikkiin sarjassa vilisseisiin klaffimokiin mutta for real man – minkä kantakaupunkilaisen kerrostalokiinteistön pihalla on Alaska-mallinen, yhden täyttöpisteen self service -bensis?

Perusvaikutelma Nymfeistä jää suopeasti plussan puolelle. Tässä vaiheessa ei häiritse edes se, että kirjoja ja lisätuotantokausia on ajan hengen mukaisesti tulossa lisää. Mahdollisesti niin monta, ettei kenelläkään ole enää kivaa. Kenties niin monta, että huomaat pitäväsi Taylor Lautneria jälleen seksikkäänä.

On ilmeistä, että 50 maata on halunnut ostaa tämän verenimu-trendiä pohjoismaisesti päivittävän lypsykoneemme. Tuskinpa esimerkiksi italialaista katsojaa jurkkalainen töksäyttelykään häiritsee, kiitos tekstityskulttuurin. Vaikkakinhan hyvin suurella todennäköisyydellä Leppiksemme lausuntoja pudottelee siellä joku paikallinen Fabio. Hah, tokkopa osaa juontaa tai laulaa edes!

Mediat huom: Milloinkohan 38-vuotias, kymmenen vuotta sitten ammattiinsa valmistunut Ilkka Villi lakkaa olemasta näyttelijälupaus?

Mitä tuli tehtyä Kari Salmelainen?

Läpeensä väsyneen Putouksen 5. kauden päätyttyä lauantai-iltojen prime timeen jäi koko perheen kokoinen aukko. Sen sijaan että aukon tilkkeeksi oltaisiin innovoitu uutta ja kiinnostavaa, palattiinkin kenenkään pyytämättä takaisin ysärille.

Lauantai. Sauna. Kalja kouraan ja sohvalle. Mitä sinä lisäisit yhtälöön? Puujalkavitsejä, vaivaantunutta hohottelua ja kaltaistesi kustannuksella sketsailua? En minäkään. Minä en lisäisi siihen myöskään Duke Nukem -aikaisilla tehosteilla höystettyä hokkuspokkustelua, en tyhjännauramista enkä Noora Karmaa. Ai että vaihda kanavaa? No vaihdoin. Toisella kanavalla kaatuiltiin kosketuksesta, hohoteltiin vaivaantuneesti ja puhuttiin höpöjä ”hypnoosissa”.

1990-luku oli hienoa aikaa. Varmaan 1980-lukukin. Joskus vanhoja kotimaisia viihdeohjelmia katsoessa kuitenkin miettii, olimmeko me suomalaiset tuolloin jotenkin yksinkertaisempia? Meinaan siis Salmelaisen Kartsaa, Puolikuun Veliä ja James Potkukelkkaa. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen että kehitys kehittyy, tv-ohjelmat ja formaatit siinä imussa. Viimeksi mainitun parissa opin itsekin puhumaan.

Nyt joku on kuitenkin suuressa tylsämielisyydessään päättänyt, että meitä Sinisen Lenkin jälkeläisiä on muistutettava juuristamme. Ansaitsemme, emme enempää emmekä vähempää kuin umpikökkeröistä Chris Angel -lätsyttelyä ”mentalisti” Noora Karman hahmossa.

Kummituksia peilissä feat. Antonio Flores. Ei jumalauta minä sanon. Jos hypnoosiin haluamme niin ei muuta kun Jekkua tötteröön ja pari kunniakierrosta oman navan ympäri. Onko joku kanavaorganisaatioissa todella sitä mieltä että myötähäpeä on se enemmistön viikkonsa päätteeksi kaipaama tunne?

Napakymppiä on edelleen hauska vilkuilla nostalgiahengessä mutta ei tuntia putkeen. Kari Salmelainen on hyvä juontaja, mutta 1980-luvulle kuuluva sellainen. Miksi tässä kulinaristisen kulttuurin nousevassa maassa tarjotaan uudelleen lämmitettyä einestä silloin kun asiakkaiden nälkä olisi suurin?

Nymfejä odotellessa kohti Itiksen DVD-laareja>

Meidän safkaa on kiahtova ohjelma

Avalla maanantai-iltaisin esitettävä Meidän safkaa on kiahtova tv-tapaus. Koska Tomi Björck, Jyrki Sukula, Hans Välimäki ja Sauli Kemppainen arki-iltojen prime timessa eivät ole mitään, on Maikkari tarjonnut meille mahdollisuuden kurkistaa Rouva Avokadopastan ”kiehtovaan elämäntyyliin”.

Ohjelmassa pääsemme mm. Fashion-kirppikselle ja näemme mitä kaikkea kukin meistä voi valmistaa kätevästi neljässä tunnissa. Eikä tässä kaikki, lisäksi saamme seurata:

-  rikkaiden ihmisten veneilyä Turun ulkosaaristossa

-  bloggausta MacBook Airilla kesäisillä rantakallioilla

-  omien blogitekstien Harlekiini-henkistä ääneen lukemista.

Tämä on suorastaan miäletöntä. Niin miäletöntä, että tuskin huomaamme kuvissa kaukana veden rajassa apaattisena puukepin kanssa touhuilevaa lasta.

Rouva Avokadopastalla on myös hassusti suamea puhuva mies. Se kyllä taitaa raaka-aineen kuin raaka-aineen käsittelyn ja valmistuksen MacGyver-tyyliin: missä tahansa ja millaisilla välineillä tahansa. Ei mitään väliä – kunhan ovat Stockmannilta.

Mutta sitä suamea se puhuu kyllä hassusti. Niin hassusti, että rouva joutuu siitä tasaisin väliajoin pastan sualauksen lomassa huamauttamaan. Koska onhan tuallainen hassusti puhuminen nyt noloa.

Välillä saaristolaiselämän raadollisuus imee rouvasta mehut. Silloin on hyvä itkeä täydellisen muatoista tomaattia.

Kiahtovaa.

Mustat lesket – koska meillä ei vieläkään ole vaihtoehtoja

”Nilsin muistoa kunnioittaen.”

Niko Saarela on Niko Saarela Pihla Viitalan, neverseenbefore-ladyn ja sen toisen Malmivaaran tähdittämässä draamasarjassa, jossa kolme itselleen käsittämättömän porsasmaiset aviomiehet valinnutta muidua päättää räjäyttää siippansa, koska nämä ovat käsittämättömän porsasmaisia. Tässä Solar Films -presettien läpi kuvatussa ”draamassa” pintapuolisesti makeaa elämää viettäneet naiset ovat antaneet suhteelleen paljon saamatta mitään. Just because. Asiaan on tultava loppu. Pum!

”Meillä ei ollu vaihtoehtoa.”

Neverseenbefore-lady ja Malmivaara latovat kilpaa toinen toistaan härmäläisempiä onelinereita samalla kun kaikki sympatiat ansaitseva Viitala näyttää siltä kuin yrittäisi joka sekunti psyykata itseään muistamaan, miksi alun perin hakeutui alalle. Ja siis: miten niin ei ollu?

Hahmojen yksiulotteisuudella ei ole rajoja. Juuri kun ehtii yllättymään siitä, miten huonolta Kari Heiskanen on mahdollista saada vaikuttamaan, marssitetaan ruutuun Moderni Mies Mannerheim. Tällä(kin) kertaa Mikko Nousiaisen tunnistaa hyväksi tyypiksi hieman huolimattomasti hulmuavista otsahiuksista sekä siitä, että hän ei laita paidanhelmaa housuun.

Lasten kanssa pärjäävä mies on Viitalan esittämälle hahmolle pöksyjä kostuttavan ennennäkemätön ilmestys. Tottakai, eletäänhän vuotta 2013 tuliterässä, stadilaisten bönde-Suomelle valmiiksi pureksimassa prime time -sarjassa. Ja vielä päivitellään, miten Franzénimme ja Vauramomme päätyvät ruumiiksi rapakon taa ruotsalaisten napsiessa samaisilta markkinoilta näkyviä rutiinirooleja toisensa perään.

Yhteisissä kohtauksissaan Viitala ja Nousiainen tekevät ilmiömäisen hyvää jälkeä suhteessa Turhapuro-aikaisia stereotypioita pursuilevaan kässäriin. Pihlan kasvoilta kuultaa ajoittain katumus: ”Ei perkele mihin tuli lähdettyä... Saakohan Hannulla ja Kertulla vielä tämän anteeksi?”

Uskoisin Pihla, uskoisin.

Ellei ironia jo väsyttäisi, Mustat leskethän olisi mitä hulvattominta arki-iltain camp-komediaa ennen Myllyrinteen show'n alkamista. Suomalaisen tv-viihteen syvälle salattu draama sen sijaan on viimeistään nyt muuttumassa tragediaksi. Onneksi saimme viikko sitten päättyneen Rajan, se osoitti että toivoa kyllä on.

Mustien leskien kaltainen naamalle piereskely saattaa pohtimaan, miksi maamme ainoa kansainvälisen vertailun kestävä elokuvanäyttelijä Laura Birn ei itsensä nähdyksi tehtyään ole lähtenyt mihin tahansa. Ehkä Lauralla on vaihtoehtoja? Tai kunnianhimoa? Molempia lisää myös kotimaiseen tuotantoportaaseen, a-s-a-p.

P.s. Samaan aikaan toisella kanavalla Vares 7.

P.s. 2. Sen yhden räjähtäjän oli varmaan aivan pakko olla Mikko Leppilampi.

P.s. 3. Miksi Pihla Viitalalla ja Malla Malmivaaralla on sarjassa kestoduckface? Miksi?1?