perjantai 23. tammikuuta 2015

Yksi riittää (Musiikki, Elämä & Yhteiskunta)

Jo poikasena Mursu mietti, miksi yhden täydellisesti muotoonsa hioutuneen asian, tuotteen tai idean perässä seurasi aina tusina muuta – miksei yksi hyvä riitä?

Esimerkkejä:


 –
Nestean jäätee oli hyvää, mikä pointti oli saattaa markkinoille puolisen kymmentä näennäisesti  edullisempaa litkua olevinaan kilpailemaan the one and onlyn kanssa?

 –
Backstreet Boys oli (paino imperfektillä) täydellinen poikabändi frisyyreistä sormenpäihin kera  kuudenneksi jäseneksi laskettavan Max Martinin kuolemattoman sävellystyön, mikä pointti 'N Synceillä, Fiveillä, Blueilla sunmuilla yrittää lakonisesti vokalisoiduilla pastisseillaan painella kertaalleen suvereenisti vallatulle pelikentälle?

 –
Nettiselain Firefoxin käyttöliittymän ja ulkoasun jatkuva ja vailla todellisen tarpeen hiventä  tapahtuva variointi on asia, jota enemmän naurattaa ainoastaan Kurvi-Kimin tuoreimmista "urakäänteistä" raportointi.

Muutos muutoksen vuoksi on kuin teini-ikä
– sen ilmiömäisen mielekkääksi kokevat ovat niin harvassa, että mieluummin sitä etsisi neliapilan.

Mursulogiikan valossa ainoa mieleen tuleva poikkeus alussa esitetystä säännöstä on vuosi Deezerin jälkeen lanseerattu Spotify, joka käytettävyydellään ja tarjonnallaan pyyhkii muilla musiikin suoratoistopalveluilla lattiaa. Johtuneeko ruotsalaisuudesta? Onhan Max Martinkin ruotsalainen. Vai
– toinniinii – sittenkin siitä, ettei Deezer ollut täydellinen?

Kuinka paljon tehokkaammin viihteen segmentit ja ihmiskunta kehittyisivätkään, jos kehittymisessä pyrittäisiin hyvän toisintamisen sijasta täydellistä kohti pyrkimiseen?

"Aika narsistiselta kalskahtavaa settii Mursu ja eiköhä toi täydellisyys oo kuitenki aika subjektiivista."

Mutta eivätkö juuri subjektiiviset näkemykset ole tuoneet meidät ihmiset vuoteen 2015 asti? Eivätkö tänään yhteisiksi kokemamme ajatukset ole alun perin olleet jonkun omia? Luodaan lisää niitä omia. Yksi hiottu alkuperäinen kun vaikuttaa aina olevan parempi kuin tuhat hyvää lainaa.

Ai että miltä muuten näyttää mursun poikanen? No tältä:

 



tiistai 16. joulukuuta 2014

Taiteen ja viihteen ero (Elokuva)

Taiteen ja viihteen erosta on tavattu keskustella paljon. Vaikka se on asiana selvä.


Taide on:

Lähikuva Penélope Cruzin silmäkulmasta Almodóvar-elokuvassa,

Mathieu Amalric masturboimassa hämyisessä puistikossa,

Gérard Depardieu kansanmiehenä ja julkisena eläimenä,

Juliette Binoche puhumassa ranskaa,

Frances Ha kalliolaisyksiössä,

halpa viini Tarragonan sivukujalla,

20 miljoonalla ostetut halvan näköiset lavasteet,

Terrence Malick ilman käsikirjoitusta.


Viihde on:

Lähikuva Samuli Edelmannin silmäkulmasta Kotirauhassa,

Mikko Kouki masturboimassa hämyisessä puistikossa,

Jasper Pääkkönen kansanmiehenä ja julkisena eläimenä,

Tommi Mäkinen puhumassa englantia,

21 tapaa pilata avioliitto hervantalaiskolmiossa,

halpa kalja Hämeenlinnan Kirkkopuistossa,

20 tonnilla vuokratut vaneriseinät,

Timo Kahilainen ilman käsikirjoitusta.


 

torstai 20. marraskuuta 2014

Kaava TOP 10 -levylistan muodostamiseen (Musiikki)

Loppuvuosi on listausten aikaa. Viihde- ja kulttuurisektorien sähköiset ja fyysiset viestimet järjestelevät vuoden parhaita (ja kehnoimpia) elokuvia, levyjä, ruokatrendejä, viiksiä, pukeutujia, vauvamahoja ja möläyttelijöitä kilpaa asialleen omistautuneiden bloggereiden kanssa.

Joskus tällaisten listausten tekeminen voi olla julkaisujen sisällöntuottajille kinkkistä puuhaa. Musiikkipuolen tekijöille Mursu tarjoaa nyt helpotusta. Nimittäin valmiin kaavan heille deadlinejen hiillostamille "alan" "vaikuttajille", jotka vielä painivat vuoden TOP10-levylistojensa kanssa. Sovita siis vain suosikkisi oheiseen kaavaan ja säästä "kasvosi"!


Popmursun kaava TOP 10 -levylistan muodostamiseen:

1. Koti- tai ulkomainen pienen piirin suosikki. Levy, jonka motiivien avautumista odottelet vielä vanhainkodissa. Turhaan.
2. Ulkomaisen arvostetun konkarin semijähmeä, muttei sysipaska paluulevy.

3. Kotimaisen, pääkaupungin "skenessä" kovalla keikkailulla työmyyrämainetta niittäneen keskinkertaisen indiepumpun debyytti. Jäsenten keski-ikä 21.
4. Ulkomaisen, urbaanisti hipahtavan naisartistin kolmas tai neljäs (jälleen täysin samanlainen) hönkäilylevy. ("Naisartistit on ihkuja", tasa-arvokiintiö)
5. Joku islantilainen levy.
6. Koti- tai ulkomaisen, kaupallisesti menestyneen artistin levy, jonka tekijätiimistä löytyy enemmän kuin kolme meritoitunutta "alan" ihmistä.
7. Parrakkaiden "tosimuusikoiden" (niitä suihkussa käymättömän näköisiä äijiä) jossain päin Skandinaviaa työstämä progemetallilevy. Viides
–kymmenes lajiaan. Jeah.
8. Kotimaisen vasemmistolaisräppärin yhteiskunnan epäkohtien osoitusalbumi.
9. Joku hassu levy.
10. Ulkomainen ambient- tai instrumentaalilevy. Mieluiten "äänimaisemamainen" ja kaiutettua, eksoottisen kuuloisilla kielillä suoritettua epämääräistä älähtelyä sisältävä.


Eipä kestä!    

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Avainsana on kiima (Musiikki)


Popmursu kuunteli kapulapäissään pitkästä aikaa Coldplayn vuoden 2005 albumia X&Y. Samalla se tuli imeytyneeksi miettimään luovuuden luonnetta.


Huomio on tämä: kaikki mursulle merkittävät, 1990-luvulla tai sen jälkeen toimintansa aloittaneet pop- ja rockyhtyeet ovat tehneet kaksi timanttista albumia. Poikkeuksetta vain kaksi ja aina one after another, eli peräjälkeen. Oasiksella on Definitely Maybe (1994) ja (Whats The Story) Morning Glory? (1995), Coldplaylla A Rush Of Blood To The Head (2002) ja mainittu X&Y (2005), Biffy Clyrolla Only Revolutions (2009) ja... ainiin, ei se Opposites (2013) rehellisesti kauttaaltaan niin aukoton ollut. Missään merkittävyysjärjestyksessä nämä kiekot eivät ole, tulivatpa vain ensimmäisinä mieleen.


Mutta mistä johtuu kukkeimman luovuuden ohikiitävä luonne? Mistä on kyse popmuusikon ylitse määrättynä ajanjaksona tsunamin lailla pyyhkäisevässä aallossa – siinä,  jonka korkuista ei tavallisesti enää myöhemmin tuppaa osumaan kohdalle?


On kiinnostavaa, miten harvat tekijät tunnistavat – tai ainakaan hyväksyvät – omaa aaltoaan sen harjalla ratsastaessaan. Kykenemättömyys itsereflektioon ajaa kerran suuria yhtyeitä U2maisen epäkiinnostavaan "kaikki palikat kohdallaan" -puurtamiseen. "Lasit, check; pipo, check; Corbijn, check!"

Klassikkostatuksen yhtyeillä voidaan tietysti ajatella olevan etuoikeus paukutella henkseleitään – onhan saavutettu asema menestyksekkään aaltonsa hyödyntämisen seurausta. Kuitenkin turhan monen legenda-bändin kohdalla pitkäksi venähtänyt nykyisyys on näyttänyt, ettei sukseen aikanaan mahdollistanut kiima ole enää vuosiin ollut tallella. Juuri kiima saattaa olla avainsana.


Artistinen kiima koetaan välittömästi omista kyvyistä vakuuttumisen jälkeen ja empiiristen todisteiden valossa se vaikuttaa kestävän suunnilleen 2–6 vuotta. Siis juuri sen ajan, jossa pop- ja rockyhtyeet tekevät keskimäärin kaksi albumia. Tämän jälkeen alkaa miesmuusikoilla myhäilevä ukkoontuminen – vilttiketjun uumenista heitellään tasaisin väliajoin kehiin taiteellisessa umpiossa tiivistyneitä ajatuksia kulutuskulttuurista, keski-iän olemuksesta tai jostakin muusta epäkiimaisesta. Naismuusikoilla alkaa niin kutsuttu lady-vaihe, jossa vuosien työn takaamalta näkymättömältä korokkeelta käsin aletaan tuomaroida nuorempia kollegoita ja myydä ylihintaisia konserttisalikiertueita.

Harrastuneisuudestaan johtuen mursu on mielestään melko tarkkavainuisesti oppinut aistimaan, milloin pop- ja rockbändeillä on aallonhuippunsa. Esimerkiksi debyyttialbuminsa vasta julkaisseen kotimaisen Softenginen aallon voi aistia olevan vielä edessäpäin. Ensialbumin kappaleista huokuu pystyvyys ja mainittu kiima, jonka hallitsevuus on toistaiseksi jättänyt vielä pientä toivomisen varaa kappalemateriaaliin, joka sekään ei missään nimessä ole heikkoa. Jahka kohkaaminen yhtyeen ympärillä tasoittuu, voinemme odottaa päräyttävää kakkosta vuoden – kolmen sisään. Tempunhan teki aikanaan mm. HIM, tarkemmin Ville Valo, jonka henkilökohtainen hyöky tavoitti perikiimaiseksi kanonisoidussa 23 vuoden iässä.


Nuorena ihminen haluaa näyttää sekä itselleen että muille. 30. ikävuoden jälkeen popmuusikot valitsevat, haluavatko näyttää itselleen vai muille. Esimerkki: suuren yleisön ihailun saavutettuaan Kalle Ahola alkoi todistella itselleen – että minussa on syvyyttä – että kyllä meinaan tuulee ja että kyllä täältä pääkallolipun alta ajattelija helvetti soikoon esiin kaivetaan, vaikka väkisin. YUP-Martikainen vastaavasti kyllästyi yleisöltä saamaansa ajattelijan leimaan ja pudottautui nenän varrelta syvien rivien sekaan. Onnistuiko tuossa, on sitten kokonaan toinen asia.


Joku viisas on joskus sanonut, että liika ymmärtäminen tappaa taiteen – tekee siitä epäkiinnostavaa. Kaikille populääreille musikanteille osoitettu kysymys kuuluukin: haluatko tulla tulkituksi, vai ymmärretyksi – haluatko tehdä taidetta, vai kulttuuria?


Tunnistivatkohan kokonaisvaltaiselle taiteilijuudelle persoonansa rakentaneet maallisen vaelluksensa omistaneet Amy Winehouse ja Kurt Cobain oman aaltonsa olleen ja menneen? Onko kiimaiselle luovuudelle 27. ikävuoden jälkeen enää sijaa? Onko kokemus uusi kiima? Jos ei, miten tehdä siitä paitsi kulttuurisesti merkittävää, myös taiteellisesti kiinnostavaa?

  

maanantai 29. syyskuuta 2014

Vain elämää -ohjelman ytimessä on kunnioitus (Musiikki, TV & Yhteiskunta)

"Miksi se itkee?" "Miksi se ei itke?" "Miksi se itkisi?"

On lähtökohtaisesti väsynyttä edes yrittää kirjoittaa julkista puheenvuoroa kolmannen kauden avausjaksollaan Nelosen katsojaennätykset rikkoneesta Vain elämää -sarjasta. Ja miksi niin toisaalta pitäisikään tehdä?

Lukuisten muiden instanssien tavoin Popmursukin päättää kuitenkin yrittää, sillä siitä tuntuu, että eräs keskeinen ohjelman perusluonnetta koskeva aspekti on medioista valtaisammissa jäänyt pintatason huomioiden varjoon.

Ennen Vain elämää:n tuoreimman kauden alkua niin sanottu musiikki-ihminen puri huulta kuultuaan, että "rock-uskottavan" viittaa harteillaan kantanut Paula Vesala tullaan näkemään ohjelmassa. Mitä petturuutta, takinkääntöä ja periaatteista luopumista! Pohdittiin myös, miksi Suomen hitti- ja ansiotulomittarilla menestynein rock-musiikin tekijä Toni Wirtanen on mukana? Entä miksi Vesku Loirin, eläkkeensä jo ansainneen elävän legendan, tarvitsee vaivautua viikoksi hirvensalmelaiselle mökille jaarittelemaan? 

Kenenkään yllä mainituista, tai lopuistakaan tämän kauden Vain elämää -artisteista ei varmasti todella nimen omaan tarvitse. Kaikki kolmannen kauden artistit kun ovat tekemällään työllä itsensä kaupallisuuden ikeestä jo kauan sitten vapauttaneet – ei kai voi yhtäkkiä "kaupallistaa" sellaista, joka on jo vuosikaudet käynyt hyvin kaupaksi?

Vesala ja kumppanit lienevät halunneet lähteä Hirvensalmelle ennen kaikkea toistensa takia – he eivät ole mukana tarpeesta, vaan halusta. Avainsanoja lienevät ymmärrys ja kunnioitus.

Musiikki on tekijälleen henkilökohtainen ja kokonaisvaltainen prosessi, johon heittäytyminen on useimpien (menestyneiden) artistien tapauksessa verottanut jotakin toista elämän osa-aluetta kovalla kädellä. Tämän artistisen dilemman kanssa painijaa ymmärtää tavallisesti vain toinen artisti. Kaupallisen ja taiteellisen menestyksen väliseen problematiikkaan ei mursu nyt tässä yhteydeydessä sen syvemmälti uppoudu, mutta todettakoon, ettei Poppiksen hampaisiin koskaan ole osunut julkaisupäivänä tärisevin käsin liikkeellä ollutta levynostajaa, joka silmät kiiluen olisi hehkuttanut juuri tukemaansa artistia aivan järjettömän kutkuttavan kaupalliseksi.

Koska artistit ovat loppupeleissä ihmisiä, on pelkästään luonnollista, että joku heistä viihtyy paremmin yhden, toinen toisen lajitoverinsa kanssa. Hyvä esimerkki kahden artisti-ihmisen aidosta lähentymisestä nähtiin Vain elämää:n edellisellä kaudella, kun Jukka Poika ja Juha Tapio löysivät toisensa. Jukkis ja Juhis hakeutuivat vaivihkaa toistensa luo keskustelemaan aiheista, joiden pariin ei kolmansien osapuolien tarvinnut heitä johdatella. Tällaisesta sielujen sympatiasta sikiää koko kiistellyn ohjelmaformaatin keskeisin voima – kunnioitus.

Ymmärryksen lisäksi Vain elämää -artistit kunnioittavat toisiaan. Jokainen jotakuta enemmän kuin jotain toista. Kaikkia Hirvensalmella tänäkin vuonna mökkeileviä muusikkoja kannattelevana peruskivenä on kuitenkin uran eteen tehtyjen uhrausten ja kertyneiden saavutusten välisen substanssin hahmottaminen. Vaikka mikään ei ole ilmaista, on "kaupallinen" silti hieman kummallinen sana Vain elämää -ilmiön olemusta kuvaamaan.

Ymmärrystä, sen paremmin kuin kunnioitustakaan, ei voi laskelmoida, sillä kunnioittaa ei voi sellaista, mitä ei arvosta. Niin kuin ei arvostaakaan voi sellaista, mitä ei ymmärrä.

Paula Vesala totesi taannoin Imagen haastattelussa, että hänen sarjaan osallistumisensa oli keskari tosikkoudelle. Mitä sekin tarkoittaa, mietti moni. Vaan Vesalaa kunnioittavat ymmärsivät. Myös ne viime perjantaiset kyyneleet.

 

tiistai 12. elokuuta 2014

Popmursu yllättää: uusi postaus alle viikon sisällä edellisestä! (Media & Yhteiskunta)

Yllätyitkö? Niinpä. Vastaavanlaiseen what the fuck -reaktioon on viime viikkojen aikana törmännyt itse Mursu Mursunenkin, jokusen kerran liikaakin. Iltapäivälehdistön otsikointiin syöpynyt "yllättäminen" alkoi polttaa piuhoja tötteröiseni molemmista päistä sellaisella vauhdilla, että asiasta lienee nyt aiheellista avautua. Tarkastelkaamme viimeisimpiä mediassa "yllättämisiä" kuluneen viikon ajalta.

Kaija Koo yllättää areenakeikalla - "Unelmani käy toteen" (Ilta-Sanomat 11.8.2014)

Yllätytäänkö tässä tapauksessa a) siitä, että Kaija Koolla on keikka Hartwall Arenalla, b) siitä, että Kaija Koolla on keikka vai c) siitä, että Kaija Koo on otettu Hartwall Arenalle esiintymään?

Vaihtoehdon a) voi poissulkea kun tarkastelee Kaijan tämän kesän festarikeikkatilastoja. Eri monilla kinkereillä on kierretty ja yleisöä on poikkeuksetta piisannut mereksi asti. Ainiin, ja sitten oli myös ohjelma nimeltä Vain elämää, joka saattoi osaltaan vaikuttaa siihen suuntaan, että kapasiteetiltaan vetoisampien keikkapaikkojen saamisesta syntyi tarve. Ronskimmallakin mutulla rohkenee odotetuksi luonnehtia tätä.

Vaihtoehto b):n esittämällä tavalla yllättyneitä kehotan avaamaan televisionäärin kutoskanavalta ja odottamaan 30 minuutin ajan. Kuka sen opettaa -kappaleen ylähuulen poskeen nostava video on tässä vaiheessa pyörähtänyt kahdesti. Eli: näy telkussa < saa keikkaa, nou supraisss!

Vaihtoehto c): On sinne aika monta väsähtäneempääkin kehäraakkia raijattu. Ja camoon, parempi sinne on saada Kaija, kuin joku Neil Young vanavedessään yhdeksän tusinaa firman lipuilla golden arealla valkoisia kauluksiaan chardonnayssa uittavaa insinööriä. Ainiin, ne insinöörithän ovat siellä silti. Shit, kuka sen lopettaa? Silti vaihtoehto c) vie pisimmän korren yllättävyys-arvuuttelussa.

Ville Haapasalo yllättää: Vuosien jälkeen teatterin lavalle Suomessa (MTV 12.8.2014) 

Nyt on jännä. Yllättävyysfaktoria olisi huomattavasti nostanut esimerkiksi päärooli suomalaisessa kokoillan elokuvassa. Niitä kun ei legendaarisen Vieraalla maalla -pätkän jälkeen ole varsinaisesti sadellut. Yllättävää on myös se, ettei Villellä ole Venäjällä juuri nyt niin kivaa. No, Popmursu ei ole teatterin tuntija mutta Haapasalon kyseessä ollessa niin moni muu asia olisi yllättänyt ihan oikeasti. Kuten se että Villen oltaisiin uutisoitu ajaneen partansa. Tai riisuneen piponsa. Vaan Aki Tykin kanssa kymmenen vuotta sitten mitä ilmeisimmin solmittu salainen kontrahti on veljellisen sitova – ennen tukkaa ei pipo lähde.

KUVAT: Jere Karalahti ja Nanna-rakas yllättivät hurjalla tempulla (MTV 11.8.2014) 

Siis nyt on kyllä. Mitä muuta tämä voisi olla kuin yllätys. "Tässä jo oottelinkin, että koska Karalahti ja Nanna menevät ja loikkaavat yhdessä Bungeet!" Ja käsi ylös kuinka monelle Nanna oli ylipäätään tuttu? Tämä yllättäminen edustaa logiikkaa, jonka mukaisesti likimain kaikkien uutisten tulisi olla yllätyksiä (uusi tieto = uutinen = yllätys). "Yllätys: helteet loppuvat viikon päästä" tai "Talibanit yllättivät tienvarsipommilla." Otsikkotasolla aivan yhtä älytöntä.


Yllätys: Hyvää huomenta!


 

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Kursivoin, siis olen (Musiikki & Yhteiskunta)

Flow-festivaalia, anteeksi Flow-festivaalia on täten juhlittu Helsingin Suvilahdessa kolmen päivän ajan. Lähietäisyydellä luikerrellut Popmursu kohtasi taas monta monta Helkamaa, monta yöpaidassa laahustajaa ja monta uutta syytä karsastaa ilmiöstä instituutioksi kasvanutta "vaihtoehtoista" lihatiskiä, johon osallistujilla ovat vaihtoehdot tosiasiassa hyvin vähissä.

On hattua, hassua paitaa, hassumpaa paitaa ja sukkia sandaaleissa. Siinä missä kesäiset blockbusterit ovat elokuvia ihmisille, jotka eivät tosiasiassa katso elokuvia, on Flow musiikkifestivaali ihmisille, jotka eivät tosiasiassa kuuntele musiikkia. Joo kyllä, onhan siellä myös muuta taidetta, ruokakulttuuria ja installaatioita. "Mieletön kavalkadi poikkitaiteellisia edustuksia ja nautintoja kaikille aisteille" sanovat. Mieletön kavalkadi pseudotaiteellisia oletuksia siitä mitä on taide, sanoo mursu.

Kyllä, Flow on sinällään hyvin organisoitu festivaali, jossa myös on vuosittain paljon omalla tekemisellään ansioituneita taidesuuntausten edustajia tekemässä parhaansa. Tämä on rancca homma kun yleisön prioriteettilistalla pääsy Hel Looksiin on paljon korkeammalla, kuin se, millä biisillä esimerkiksi Manic Street Preachers keikkansa aloitti. Onhan moinen nyt vähän helmiä sioille kind of hommaa, eikös?

Kovasti vääristynyttä on myös se, miten Keravalta tullaan katsomaan The Nationalia ihan vain koska halutaan todistaa ettei tässä nyt ihan keravalaisia olla. Paikan päällä helsinkiläiset normcorettajat sitten hymisevät viiksiinsä so last season -ristipaidoissa paikalle raahautuvia keravalaisia ja sitä, miten ressukat luulevat että Stigissä on oikeasti jotain hauskaa. Lopuksi molemmista leireistä postataan some täyteen trendikkäästi filtterittömiä kuvia siitä miten täällä Flowssa on niin auvoisan yhteisöllinen meininki.

On ironista, että itseilmaisun puolesta liputtavalla festarilla ovat selkeänä vähemmistönä ne, jotka vaikuttavat oikeasti ilmaisevan itseään. Mitenpä se olisi mahdollistakaan jos itseen ei ole tutustuttu?

But irony sweet irony.

On parempi ironisoida kaikkea, kuin tulla yllättäen nähdyksi. Moisestahan seuraisi se, että voisi joutua ilmaisemaan itseään. Kääks. Siis niinku... ajatteleen ite? Flown nykyisestä profiilista päätellen ani harva festarille vuosittain lipun ostava tekee näin.

On yhteisöllisyyttä ja yhteisöllisyyttä. Miettikäämme yhdistääkö meitä oikeasti riippumaton tapa ajatella, vaiko sittenkin riippuvainen tapa ajatella.

#kesäkaverit #hats #seksihelle #millonrisuaidastatulihäshtäg #riittääksnääjo

"Niin paljon oletuksia sinulla Mursu!", kuulenkin Pecan jo huikkaavan sieltä. Lukace Pecca tää:

Olen valtavan väsynyt seksiin

Heippa!