Popmursu kuunteli kapulapäissään pitkästä aikaa Coldplayn
vuoden 2005 albumia X&Y. Samalla se tuli imeytyneeksi miettimään luovuuden luonnetta.
Huomio on tämä: kaikki mursulle merkittävät, 1990-luvulla
tai sen jälkeen toimintansa aloittaneet pop- ja rockyhtyeet ovat tehneet kaksi
timanttista albumia. Poikkeuksetta vain kaksi ja aina one after another, eli peräjälkeen. Oasiksella
on Definitely Maybe (1994) ja (Whats The Story) Morning Glory? (1995),
Coldplaylla A Rush Of Blood To The Head (2002) ja mainittu X&Y (2005), Biffy
Clyrolla Only Revolutions (2009) ja... ainiin, ei se Opposites (2013) rehellisesti kauttaaltaan niin aukoton ollut. Missään
merkittävyysjärjestyksessä nämä kiekot eivät ole, tulivatpa vain ensimmäisinä mieleen.
Mutta mistä johtuu kukkeimman luovuuden ohikiitävä luonne? Mistä on kyse popmuusikon
ylitse määrättynä ajanjaksona tsunamin lailla pyyhkäisevässä aallossa – siinä, jonka korkuista
ei tavallisesti enää myöhemmin tuppaa osumaan kohdalle?
On kiinnostavaa, miten harvat tekijät tunnistavat – tai
ainakaan hyväksyvät – omaa aaltoaan sen harjalla ratsastaessaan. Kykenemättömyys itsereflektioon ajaa kerran suuria yhtyeitä U2maisen epäkiinnostavaan "kaikki palikat kohdallaan" -puurtamiseen. "Lasit, check; pipo, check; Corbijn, check!"
Klassikkostatuksen yhtyeillä voidaan tietysti ajatella olevan etuoikeus
paukutella henkseleitään – onhan saavutettu asema menestyksekkään aaltonsa hyödyntämisen seurausta. Kuitenkin turhan monen legenda-bändin kohdalla pitkäksi venähtänyt nykyisyys on näyttänyt, ettei sukseen aikanaan mahdollistanut kiima ole enää vuosiin ollut tallella. Juuri kiima saattaa olla avainsana.
Artistinen kiima koetaan välittömästi omista kyvyistä vakuuttumisen jälkeen ja empiiristen todisteiden valossa se vaikuttaa kestävän suunnilleen 2–6
vuotta. Siis juuri sen ajan, jossa pop- ja rockyhtyeet tekevät keskimäärin kaksi albumia. Tämän jälkeen
alkaa miesmuusikoilla myhäilevä ukkoontuminen – vilttiketjun uumenista
heitellään tasaisin väliajoin kehiin taiteellisessa umpiossa tiivistyneitä ajatuksia
kulutuskulttuurista, keski-iän olemuksesta tai jostakin muusta epäkiimaisesta.
Naismuusikoilla alkaa niin kutsuttu lady-vaihe, jossa vuosien työn takaamalta näkymättömältä korokkeelta käsin aletaan tuomaroida nuorempia kollegoita ja myydä ylihintaisia konserttisalikiertueita.
Harrastuneisuudestaan johtuen mursu on mielestään melko
tarkkavainuisesti oppinut aistimaan, milloin pop- ja rockbändeillä on
aallonhuippunsa. Esimerkiksi debyyttialbuminsa vasta julkaisseen kotimaisen Softenginen
aallon voi aistia olevan vielä edessäpäin. Ensialbumin kappaleista huokuu
pystyvyys ja mainittu kiima, jonka hallitsevuus on toistaiseksi jättänyt vielä pientä
toivomisen varaa kappalemateriaaliin, joka sekään ei missään nimessä ole heikkoa. Jahka kohkaaminen yhtyeen ympärillä tasoittuu, voinemme odottaa päräyttävää kakkosta vuoden – kolmen sisään. Tempunhan teki aikanaan mm. HIM, tarkemmin Ville Valo, jonka henkilökohtainen hyöky tavoitti perikiimaiseksi
kanonisoidussa 23 vuoden iässä.
Nuorena ihminen haluaa näyttää sekä itselleen että muille. 30. ikävuoden jälkeen popmuusikot valitsevat, haluavatko näyttää itselleen vai muille. Esimerkki: suuren
yleisön ihailun saavutettuaan Kalle Ahola alkoi todistella itselleen – että minussa
on syvyyttä – että kyllä meinaan tuulee ja että kyllä täältä pääkallolipun alta ajattelija helvetti soikoon
esiin kaivetaan, vaikka väkisin. YUP-Martikainen vastaavasti kyllästyi yleisöltä saamaansa ajattelijan leimaan ja
pudottautui nenän varrelta syvien rivien sekaan. Onnistuiko tuossa, on sitten kokonaan
toinen asia.
Joku viisas on joskus sanonut, että liika ymmärtäminen
tappaa taiteen – tekee siitä epäkiinnostavaa. Kaikille populääreille musikanteille osoitettu kysymys kuuluukin: haluatko tulla tulkituksi, vai ymmärretyksi – haluatko tehdä taidetta, vai
kulttuuria?
Tunnistivatkohan kokonaisvaltaiselle taiteilijuudelle
persoonansa rakentaneet maallisen vaelluksensa omistaneet Amy Winehouse ja Kurt
Cobain oman aaltonsa olleen ja menneen? Onko kiimaiselle luovuudelle 27. ikävuoden jälkeen enää sijaa? Onko kokemus uusi kiima? Jos ei, miten tehdä siitä paitsi kulttuurisesti merkittävää, myös taiteellisesti kiinnostavaa?