"Miksi se itkee?" "Miksi se ei itke?" "Miksi se itkisi?"
On lähtökohtaisesti väsynyttä edes yrittää kirjoittaa julkista puheenvuoroa kolmannen kauden avausjaksollaan Nelosen katsojaennätykset rikkoneesta Vain elämää -sarjasta. Ja miksi niin toisaalta pitäisikään tehdä?
Lukuisten muiden instanssien tavoin Popmursukin päättää kuitenkin yrittää, sillä siitä tuntuu, että eräs keskeinen ohjelman perusluonnetta koskeva aspekti on medioista valtaisammissa jäänyt pintatason huomioiden varjoon.
Ennen Vain elämää:n tuoreimman kauden alkua niin sanottu musiikki-ihminen puri huulta kuultuaan, että "rock-uskottavan" viittaa harteillaan kantanut Paula Vesala tullaan näkemään ohjelmassa. Mitä petturuutta, takinkääntöä ja periaatteista luopumista! Pohdittiin myös, miksi Suomen hitti- ja ansiotulomittarilla menestynein rock-musiikin tekijä Toni Wirtanen on mukana? Entä miksi Vesku Loirin, eläkkeensä jo ansainneen elävän legendan, tarvitsee vaivautua viikoksi hirvensalmelaiselle mökille jaarittelemaan?
Kenenkään yllä mainituista, tai lopuistakaan tämän kauden Vain elämää -artisteista ei varmasti todella nimen omaan tarvitse. Kaikki kolmannen kauden artistit kun ovat tekemällään työllä itsensä kaupallisuuden ikeestä jo kauan sitten vapauttaneet – ei kai voi yhtäkkiä "kaupallistaa" sellaista, joka on jo vuosikaudet käynyt hyvin kaupaksi?
Vesala ja kumppanit lienevät halunneet lähteä Hirvensalmelle ennen kaikkea toistensa takia – he eivät ole mukana tarpeesta, vaan halusta. Avainsanoja lienevät ymmärrys ja kunnioitus.
Musiikki on tekijälleen henkilökohtainen ja kokonaisvaltainen prosessi, johon heittäytyminen on useimpien (menestyneiden) artistien tapauksessa verottanut jotakin toista elämän osa-aluetta kovalla kädellä. Tämän artistisen dilemman kanssa painijaa ymmärtää tavallisesti vain toinen artisti. Kaupallisen ja taiteellisen menestyksen väliseen problematiikkaan ei mursu nyt tässä yhteydeydessä sen syvemmälti uppoudu, mutta todettakoon, ettei Poppiksen hampaisiin koskaan ole osunut julkaisupäivänä tärisevin käsin liikkeellä ollutta levynostajaa, joka silmät kiiluen olisi hehkuttanut juuri tukemaansa artistia aivan järjettömän kutkuttavan kaupalliseksi.
Koska artistit ovat loppupeleissä ihmisiä, on pelkästään luonnollista, että joku heistä viihtyy paremmin yhden, toinen toisen lajitoverinsa kanssa. Hyvä esimerkki kahden artisti-ihmisen aidosta lähentymisestä nähtiin Vain elämää:n edellisellä kaudella, kun Jukka Poika ja Juha Tapio löysivät toisensa. Jukkis ja Juhis hakeutuivat vaivihkaa toistensa luo keskustelemaan aiheista, joiden pariin ei kolmansien osapuolien tarvinnut heitä johdatella. Tällaisesta sielujen sympatiasta sikiää koko kiistellyn ohjelmaformaatin keskeisin voima – kunnioitus.
Ymmärryksen lisäksi Vain elämää -artistit kunnioittavat toisiaan. Jokainen jotakuta enemmän kuin jotain toista. Kaikkia Hirvensalmella tänäkin vuonna mökkeileviä muusikkoja kannattelevana peruskivenä on kuitenkin uran eteen tehtyjen uhrausten ja kertyneiden saavutusten välisen substanssin hahmottaminen. Vaikka mikään ei ole ilmaista, on "kaupallinen" silti hieman kummallinen sana Vain elämää -ilmiön olemusta kuvaamaan.
Ymmärrystä, sen paremmin kuin kunnioitustakaan, ei voi laskelmoida, sillä kunnioittaa ei voi sellaista, mitä ei arvosta. Niin kuin ei arvostaakaan voi sellaista, mitä ei ymmärrä.
Paula Vesala totesi taannoin Imagen haastattelussa, että hänen sarjaan osallistumisensa oli keskari tosikkoudelle. Mitä sekin tarkoittaa, mietti moni. Vaan Vesalaa kunnioittavat ymmärsivät. Myös ne viime perjantaiset kyyneleet.
